Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lukee kuin piru novellia

Arto Vaahtokari, 2.7.2016
Hanna Pudas (toim.): Novellit 2016; Martti Joenpolven novellikilpailu 131 s., Gummerus 2016

Gummerus järjestää vuosittain Martti Joenpolven novellikilpailun, jossa Nuoren Voiman Liitto on yhteistyökumppanina. Viime vuonna (2015) kilpailuaika kesti huhtikuusta elokuuhun, ja kilpailuun lähetettiin yli tuhat novellia. Osallistujia oli noin 800, kuten usein ennenkin. Tuomaristossa toimivat tällä kertaa kirjailijat Hannu Simpura, Johanna Sinisalo ja Selja Ahava sekä kaksi Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajaa. Novellikilpailun parhaimmisto julkaistaan käsillä olevana Novellit 2016 -antologiana.

Kilpailuun lähetettiin yli tuhat novellia.

Palkintoantologia sisältää 11 novellia. Kolmen parhaan, palkitun novellin lisäksi mukaan on mahtunut kilpailun muutakin parhaimmistoa.

Kaikki kilpailuun lähetetyt novellit on tuomaristo jo arvostellut – uskoakseni seikkaperäisesti. Tämän vuoksi arvostelun kirjoittaminen tästä teoksesta on hankalaa ensinnäkin siksi, että antologian novellit ovat keskenään yhteismitattomia. Toiseksi minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten nämä valikoidut novellit mahdollisesti asemoituvat antologiasta karsittuihin kilpakirjoituksiin nähden. Lopputulokseen ei sitä paitsi ole valitusoikeutta. Antologian seikkaperäinen esipuhe avaa kuitenkin tuomariston kriteerejä.

Tuomareita vai tyylipoliiseja?

Mielenkiintoisen esipuheen on kirjoittanut Hannu Simpura. Paikoin esipuhe kirvoittaa minua melkein enemmän kuin julkaistut novellit. Aloitan siis siitä. Tuomaristo odotti omien sanojensa mukaan ennen kaikkea ”näyttämöllepanon ja kielen napakkaa yhtenäisyyttä ja tuloksen eheyttä – sekä taiten loihdittuja kirjallisia yllätyksiä”. Tuomaristo antaa yleismoitteen kilpakirjoituksista: köyhää, kapeaa ja yksitotista. Liikaa terapeuttista huokailua. Käänteet ja huipennukset puuttuvat. Vähän asiaa, hentoa keskitystä. Venytettyä ja laahaavaa kerrontaa. Nämä moittivat yleistoteamukset on minunkin helppo ymmärtää, vaikken ole kilpailutekstejä nähnytkään.

Ymmärrän vielä senkin, että ”asian, kielen ja kerrontatavan yleisyys ja tavanomaisuus” saattavat ärsyttää, varsinkin kun tekstejä on useita satoja. Mutta sitten! Tuomaristo äityy moittimaan usein esiintyviä aiheita ja luettelee niistä pitkän valituslitanian, josta tässä vain osa: ”äitiyspulmaa, avioeroa, koulumuistelua, yksinäisyyttä, itsemurhaa, nettideittailua”. Erikseen mainitaan juuri synnyttäneet äidit keskushenkilönä. Liikaa tuomariston mielestä on myös heräämisiä, kahvinjuomisia ja muita arkiaskareita.

Tuomaristo kääriytyy mielestäni tekotaiteelliseen kirjallisuuskaapuun.

Minulla herää hienoinen epäusko tuomariston arvioinnin validiutta kohtaan. Eiväthän tekstit nimittäin liity toisiinsa mitenkään. Sen vuoksi ei mielestäni kannata arvioida tai kommentoida aiheiden frekvenssiä laadun kriteerinä. Tuollaisesta ajattelustahan sitä paitsi seuraisi, että mitä erikoisempi aihe on, sitä parempi. En voi millään uskoa, että tämä voisi pitää paikkaansa. Se härjistä puhuu joka härjillä ajaa! Kun ihmiset juovat paljon kahvia, tekevät päivästä toiseen arkiaskareita ja monet käyvät koulua ainakin 12 vuotta, on luonnollista, että näistä aiheista halutaan kirjoittaa. Sitten on eri asia, kuinka taidokasta kynänkäyttö on, mutta tuomaristo kääriytyy mielestäni tekotaiteelliseen kirjallisuuskaapuun ja ylentää itsensä valittelemalla kilpakirjoitusten aiheiden tavanomaisuutta.

Antologian esipuhe luonnehtii kilpailuun lähetettyjen kirjoitusten yleisarvioinnin lisäksi teokseen valittuja 11 novellia. Esipuheen tyyli kääntyy loppua kohti kaunokirjalliseksi, mitä pidän valitettavana. Mitä esimerkiksi tarkoittaa voittajanovellin luonnehdinta ”Kaihtelematonta teatraalista myyttisyyttään se kirvoittaa taikauskoon niin ajatustapojen kuin olemisen ja tulevaisuuden huolestuttavasta luonteesta, ehkä nykyään niin suositun rikostarinoinnin raa’an ironisena pastissina”? Tai ehkä tässä ei ole kyse edes kaunokirjallisuudesta vaan jo edellä mainitsemastani tekotaiteellisuudesta. Esipuheen tekstin abstraktius ja merkitykset avautunevat parhaiten kirjoittajalleen, ja tämä on nykytaiteen ongelma laajemminkin ymmärrettynä: tekstit ja muut taideteokset voivat olla niin henkilökohtaisia tai persoonallisesti toteutettuja, etteivät ne aukene ulkopuoliselle ilman tulkinta-apua.

Esipuheen lopetus päättyy antikliimaksiin, jossa tuomariston itsensäylentäminen ja esipuheen holhoava opettajamainen tyylilimbo huipentuvat. Siinä puhutellaan tulevia kirjoittajalahjakkuuksia, ”joiden hetki ei vain koittanut ihan vielä mutta odottaa jo hehkuen kynnyksellä. Iloitse siis opiskellen ja työtä tehden sinä, ken kuulut siihen joukkoon!”

Novelleista heijastuu suomalainen yhteiskunta

Antologiassa julkaistujen novellien arvostelu on kiperää, koska ne on jo arvioitu parhaimmistoon kuuluviksi, ja kolme ensimmäistä kaiken lisäksi sijoitettu paremmuusjärjestykseen. Kilpailun voitti oululainen Jukka Ahola, joka on palkittu jo aiemminkin useita kertoja eri kirjoituskilpailuissa, esimerkiksi J. H. Erkon kirjoituskilpailussa, lyhytproosaan keskittyvä kilpailu sekin. Aholan novelleja antologiassa on kaksikin, voittajan Helmi ja Loviisa lisäksi Omena, joka minun mielestäni on itse asiassa ansiokkaampi kuin voittajanovelli. Helmi ja Loviisa on teemapastissi elokuvasta Thelma and Louise. Voittajanovellin ongelma on mielestäni juuri se venyttäminen, josta esipuhe moittii kilpakirjoituksia. Siinä on tyylikeinona elokuvamaiset dialogit ja niiden väliin sijoittuvat proosakatkelmat, joissa kuuluu kertojan ääni. Proosakatkelmissa häiritsee ylettömän pitkien virkkeiden käyttö. Se on varmaankin ajateltu lyhyiden dialogien vastapainoksi, mutta tyylin kehittely on jäänyt kesken: ”Jotkut sanovat, vaikka en haluakaan osallistua ala-arvoiseen osoitteluun, että Daniel lopulta hyötyi koko tapahtumaketjusta, koska hän nousi nopeasti korkea-arvoiseen asemaan valuuttakauppaan erikoistuneessa yrityksessä, jossa arvostettiin tapaa, jolla Daniel oli isänsä rahojen avulla nostanut laskelmoidun julkisivun suojakseen ja karistanut kaiken kielteisen, mitä tapahtumat olivat kenties hetkeksi heidän osalleen tuonut.” Voittajanovellin teinityttöjen dialogia sen sijaan on napakkaa ja osuvaa.

Onko Suomi totinen yhteiskunta? Taitaapa olla monella tapaa.

Toiseksi sijoittunut Iris Backlundin Kaksikymmentä minuuttia kuvaa vanhempiensa kanssa kylässä käyvää teinityttöä, joka järjestää yllättävän kohtauksen äidin ja tätien kanssa saunassa. Esipuheessa moitittiin kirjoittajia arkisista aiheista, mutta Backlundin novelli on hyvä esimerkki juuri siitä, miten arkinen tapahtuma voikin muuntua hyväksi novelliksi. Tiivistystä tämä novelli vielä olisi kaivannut, ja tarinaa on venytetty tarpeettomasti.

Kolmanneksi arvioitiin Hanna Weseliuksen Suru. Esipuheen mukaan se on ”arveluihinsa uponneen äidin artistisesti syvällistä itseilmaisua”. Vaikka luen tätä uudelleen ja uudelleen tarkasti – kuin piru novellia lukisi – en löydä siitä kohtaa, joka osoittaisi yksiselitteisesti kyseessä olevan äiti tai nainen ylipäätään. Läpi kertomuksen keskushenkilöstä käytetään vain pronominia ”hän”. Novellin tulkinta saa aivan uusia ulottuvuuksia, jos kuvitteleekin keskushenkilön mieheksi. Siksi ihmettelenkin esipuheen sisältämää äidittelyä, joka saattaa johtua tuomariston omasta tulkinnasta. Weseliuksen novellissa on paljon hyvää, ja tekstilajina se käy välillä kuvarunonkin puolella. Novellin keskusaihe hämärtyy paikoin, kun teemanalkuja syntyy tekstin varrella liikaakin.

Nostan vielä esiin Essi Pulkkisen novellin Muutto. Pidän tästä siksi, että siinä ei selitellä liikoja eikä yritetä taiteellistaa tekstiä päälleliimatuin tyylikeinoin tai tekniikoin. Muutossa on kyse nuorenparin yhteisen elämän aloittamisesta. Novellin lopetus on mitä taitavin, ja erityisesti se nostaa tämän tekstin mielestäni aivan samalle tasolle, ellei korkeammallekin, kuin palkitut novellit. Tätä novellia on mukava ajatella uudelleenkin.

”Totista ja konservatiivista” toteaa antologian esipuhe, kun se kuvaa kilpakirjoituksia kokonaisuutena. Ajatellaanpa, että tämä toteamus olisi tosi – silloin kannattaa kysyä, mistä tämä johtuu. Pätevää vastausta minulla ei ole, mutta suomalaisen yhteiskunnan nykytodellisuus heijastunee teksteistä takaisin lukijan silmiin. Onko Suomi totinen yhteiskunta? Taitaapa olla monella tapaa. Onko suomalaisuus konservatiivista?

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto