Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Inhottavat jäävät yksin

Tiina Raevaara, 24.2.2010
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys s., WSOY 2010 Kääntäjä(t): Helinä Kangas

Paolo Giordano (s. 1982) on italialainen fyysikko, joka on valinnut alkuluvut esikoisromaaninsa kantavaksi metaforaksi. Alkuluvut, esimerkiksi 2, 3, 5 ja 7, ovat jaollisia vain yhdellä ja itsellään. Alkulukuja on lukujonossa jatkuvasti harvenevassa tahdissa, eikä niistä siis riitä seuraa edes toisilleen. Tällaisia ovat ainakin takakannen perusteella myös Alkulukujen yksinäisyyden (La solitudine dei numeri primi) päähenkilöt, Alice ja Mattia, joiden tarinaa seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen.

Alice rakentaa elämänsä ja olemuksensa traumaattisen tapahtuman varaan. Isä pakottaa pienen Alicen käymään laskettelukoulussa. Alice ei sinne haluaisi – ehkä siksi, että sukset eivät tottele, tai sitten siksi, että heti ensimmäisen kerran rinnettä ylös päästyään hänellä on jo valtava pissahätä. Mielenosoituksellisesti Alice laskee housuihinsa, eksyy muusta ryhmästä ja lopulta joutuu onnettomuuteen. Arpi vatsassa ja toimimaton jalka jäävät hänen kiusakseen loppuelämän ajaksi – niin kuin isäkin, jota Alice inhoaa.

Mattia on pieni poika, jossa sinänsä ei ole vikaa. Kaikki viat ovat päätyneet hänen vammaiseen kaksoissiskoonsa. Sisar on suuri taakka, sillä hänen takiaan muut lapset karttavat Mattiankin seuraa. Kun poika kutsutaan ensimmäistä kertaa koulukaverin syntymäpäiville, hän jättää siskonsa puistoon. Sisko katoaa, ja katoamisesta tulee Mattian elämän perusta.

Varttujat jotka eivät muutu

Alkulukujen yksinäisyys ei ole Alicen ja Mattian kasvutarina, vaikka siinä seurataankin heidän varttumistaan ja elämänkaarensa merkkitapahtumia. Alice ja Mattia eivät nimittäin kumpikaan muutu, he eivät edisty ihmisinä parempaan tai huonompaan suuntaan. Heidän kehityksensä on vailla kulminaatiopisteitä, vailla ylä- ja alamäkiä.

Kehittymättömyydessä on hienoista kiinnostavuutta, mutta se tuntuu myös kovin oudolta. Kai edes lapsuuden muuttumisen aikuisuudeksi pitäisi jotenkin näkyä tavassa, jolla Alice ja Mattia hahmottavat maailman tai itsensä?

Paolo Giordano aloittaa romaaninsa vetävästi, suoraan traagisista tapahtumista eli Alicen onnettomuudesta ja Mattian sisaren katoamisesta. Näin Alice ja Mattia tulevat selitetyksi heti kirjan alussa, ja selitetyn laisina he pysyvät loppuun asti – toki vielä avoimen lopun jälkeenkin.

Itsekkyys raastaa ruumista

Alice ja Mattia ovat molemmat erakoita. Omalla tavallaan he ovat hyvin itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Kummallekin heistä olennaista on vain oma trauma ja oma elämä trauman ympärille kiertyneenä. Alicelle ja Mattialle muut ihmiset ovat tyhjänpäiväisyyksiä, joiden ainoa mahdollinen tehtävä on keskeisten traumojen korostaminen entisestään.

Vain Alice on saanut traumastaan konkreettiset jäljet kehoon, mutta sekä hän että Mattia oireilevat elämäänsä hyvin fyysisesti. Alice on anorektikko ja Mattia viiltelee itseään. Anoreksian syyksi esitetään usein ihmisen halu määrätä edes omasta ruumiistaan, ja viiltelyä saatetaan selittää halulla kyetä tuntemaan edes jotain. Nämä Giordano on kirjoittanut myös Alicen ja Mattian motiiveiksi.

Alice syyttää onnettomuudestaan, rujosta jalasta ja arvesta isäänsä, joka pakotti hänet hiihtokouluun. Ruumistaan hän sentään hallitsee itse. Mattia syyttää itseään sisarensa katoamisesta ja elää vanhempiensa kanssa kuin hengittämättä, hiiskumatta, tuntematta. Vain käsien arvista paksuuntuneen nahan lävistäminen saa hänet tuntemaan.

Alkulukujen arvoitus

Matematiikasta ja luonnontieteistä ammennetaan usein metaforia kaunokirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Metaforien käyttöön tuntuu tuovan tiettyä uskottavuutta se, jos taitelijalla itsellään on luonnontieteellinen koulutustausta. Matematiikka on metaforalähteistä haastavimpia, sillä siinä on hyvin vähän konkretiaa, johon samaistaa ihminen tai ihmisen toiminta.

Onnistuneesti matemaattista maailmaa on lainannut ainakin Jouko Sirola romaanissaan Mitään pelättävää ei ole (2006). Sirola löysi kirjansa ihmissuhteista matemaattista, ääretöntä herkkyyttä ja kylmyyttä, särkymätöntä ikuisuutta. Siinä missä Sirola kopioi matematiikasta olemuksen, Giordano lainaa vain yksittäisen tavan luokitella. Sirolalla matematiikka on orgaaninen osa kokonaisuutta, Giordanolla valitettavasti vain vaihdettavissa oleva vertaus.

Alkulukujen yksinäisyys on rauhassa rakennettu, mietitty ja karsittu kokonaisuus. On ihailtavaa, kuinka tarkoituksellisen kylmästi Giordano päähenkilönsä esittää, mutta epämiellyttävyys on myös kirjan ongelma. Aliceen ja Mattiaan ei kiinny, heidän kohtalostaan ei jaksa välittää.

Monet kirjallisuuden mieleenpainuvimmista hahmoista ovat toki sinänsä epämiellyttäviä, mutta Alicessa ja Mattiassa ei ole tempoa, intensiivisyyttä, kiehtovuutta tai muutosta. Lukija tuntee ehkä aavistuksen tyydytystä siitä, että itseensä käpertyneet päähenkilöt eivät kirjan lopussakaan saavuta suurta onnea.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto