Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vanhemmuuden kirjava satama

Jani Saxell, 21.1.2018
Pete Suhonen: Poikani ja meri 200 s., Kosmos 2017

 

”(…) jokainen lapsi joka on kokenut vanhempiensa eron, on välkky, ihan jokainen. Eron jälkeen lapsi näkee vanhempiensa läpi, koska vanhemmat eivät ole enää peruskalliota vaan lasia, sillä jokainen vanhempi, joka eron jälkeen ajattelee lastaan, on läpinäkyvä, eikä tästä ole poikkeuksia.” (s. 71)

Mistä puhumme kun puhumme Pete Suhosesta (s.1967)? City-lehden entinen päätoimittaja on ehtinyt kolmella aiemmalla romaanillaan luoda uraa veijaritarinoitsijana ja vähän kaikkiin suuntiin tykittävänä satiirikkona, joka ei kaihda ajankohtaisia aiheita.

Lasten täytyy oppia lukemaan aikuisten maailman merikortteja, olemaan viisaampia kuin vanhempansa.

Jo hänen esikoisessaan Hitlerin kylkiluu (WSOY 2012) tartutaan Suomen perussuomalaistumiseen ja ääriliikkeiden nousuun. Porvoolaisdesperadot ja viinaanmenevät viikingit etsivät Adolf Hitlerin kesken Argentiinaan suuntautuneen pakomatkan uponnutta sukellusvenettä Itämeren syvyyksistä. Pyhäinjäännöksen ja kansallissosialistisen Graalin maljan avulla on tarkoitus saada aikaan poliittinen tsunami ja suunnanmuutos koko Euroopassa.

Suhosen esikoinen on hyvin, hyvin kaukana nyt käsiteltävän Poikani ja meri -romaanin kirpeän haikeasta, melankolisesta ja eksistentialistisesta tyylilajista.

Silti Suhosen tuotannon sisään on rakennettu yhteisiä koordinaatteja: Helsingin Lauttasaari ja ulkosaaristo, Porvoon edustan merialueet, Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän ”maa jota ei ole” eli Klovharun luoto.

Kun Hitlerin kylkiluu päästi ruoriin todella rumat, likaiset ja ilkeät, nyt on lasisten vanhempien vuoro. Ja lasten, joiden täytyy oppia lukemaan aikuisten maailman merikortteja, olemaan kahden kotisataman välisen matalan intensiteetin sodankäynnin oloissa viisaampia kuin vanhempansa.

Ristiriitaan puetut pojat

Romaanin mies on elokuvakäsikirjoittaja, joka kokee vaipuvansa hasbeenien, menneiden suuruuksien joukkoon. Kahden menestyksen jälkeen on tullut yksi rimanalitus, joka on odotetusti suututtanut aivan kaikki mahdolliset tahot ja alisuoriutunut lippuluukulla. Tuottajaporrasta ja Elokuvasäätiön byrokraatteja on vaikea saada innostumaan neljännestä ja viidennestä käsikirjoituksesta.

Taloudellisen hädänalaisuuden vuoksi miehen on pitänyt myydä entinen saari, miehen 39 lapsuuden ja nuoruuden kesän näyttämö. Ostaja on petollinen TV-tähti, uuden ajan ja mediailmapiirin jeesmies. TV-tähti on perunut lupauksensa entisen omistajan ja tämän pojan vapaasta elokuisesta käyttöviikosta, parkkeerannut oman huviveneensä poukamaan ja nostanut isännänviirinsä.

Samaan aikaan ero ex-vaimosta, radiotoimittaja Mariasta, on todellisuutta. Kolme vuotta on asuttu erillään. Marian uusi mies Henri tunkee täysillä pojan tai ”Äijän” uusvanhemmaksi ja biologista isää vieroitetaan kuviosta. Hän on jäämässä enää neljäsosaisäksi.

Miehen maailma pienenee silmissä. Tyhjyyttä ja kipua paetaan viinitonkkaan.

”(… poika seisoi vakavana auton vieressä, päässä Miami Dolphinsin lakki ja selässä miehen ostama FC Barcelonan reppu. Aivan kuin poika ei olisi osannut päättää kumpaa jalkapalloa hän haluaa pelata, mutta minkä poika sille mahtoi, että hänen äitinsä miesystävä rakasti amerikkalaista jalkapalloa ja osti lakkeja, jotka pukivat hänet ristiriitaan. Poika oli nyt yhdeksän, kurkotti jo eteenpäin mutta kaatui yhä taakse, suoraan vanhempiensa syliin. Koulumatkoilla poika tarttui aina hänen käteensä ja puristi lujempaa kun he ylittivät tien.” (s. 15–16)

Yhtä lailla voi ajatella, että merinovillapaitainen, sänkinen ja harmaantuva isäkin on tahtomattaan puettu ristiriitaan. Hänen maailmankuvansa on selkeän hemingwaylainen viimeisen romantikon ja kaukokaipaajan katsomus. Silloin kun rahasta ei ollut vielä puutetta, on vietetty pitkiä aikoja reissun päällä välimerellisissä maisemissa, maisteltu Saharan tuulia ja koettu Kenian-safarilla Kilimanjaro-vuori ja Amboselin kansallispuisto. Poika ei saa kyllikseen isänsä kertomista masai-heimolaisten viisauksista ja salametsästäjien juonista.

Nyt miehen maailma pienenee silmissä. Tyhjyyttä ja kipua paetaan viinitonkkaan, gin toniceihin ja viskipaukkuihin. Eikä kaukokaipuu edes vastaavalla tavalla kolota, sillä jossain toisaalla vietetyt viikot merkitsevät väistämättä vieraannuttamisen jatkumista, eroa ja poissaoloa siitä tärkeimmästä. Eli Pojasta.

Meri ja ihmismieli

Miestä kammetaan siis monin tavoin omasta elämästään ja isän hommista. Ratkaisuna on kahteen pekkaan toteutettava veneretki heinähelteiden keskellä.

Kun meriseikkailusta on kyse, mobiililaitteet pitää jättää yhteisestä sopimuksesta kotiin. Meri-, harmaa-, selkä-, kala- ja naurulokit on opeteltu tunnistamaan toisistaan. Mennään metroasemien louhintajätteissä, Tallinnan laivojen peräaalloissa, sinilevän keskellä, sitten jo selkeämmillä vesillä: Harakan, Uunisaaren ja Hevossalmen ohi Sipoon selälle.

Lossien, räystäspääskyjen, kallioluotojen ja merimetsojen maisemissa maalliset huolet haipuvat kummasti. Siis huoltajuudet ja nurjamieliset tuottajat.

Jos kirjallisuudessamme on antaumuksellisia Helsingin kuvaajia jo useita, niin en heti muista vastaavalla tavalla aistivoimaista, suolan ja auringon makuista puolentoista päivän romaania Helsingin ulkosaaristosta ja Suomenlahdesta.

Varsinkin, kun kirkkaiden, kuulaiden ja meditatiivisten lauseiden väliin mahtuu niin eksistentialistista maailmankaikkeuden mittojen ihmettelyä kuin sen syvimmän ja arvaamattomimman meren, ihmismielen luotaamista.

Tapahtui mitä tapahtui, isän ja pojan suhteet eivät voi olla enää tämän matkan jälkeen samanlaisia. Uusi mies Henri tuntuu painostavan pojan äitiä Mariaa riitauttamaan huoltajuuden ja tekemään siitä henkien taistoa. Poika on herkässä iässä ja kasvaa. Eikä välttämättä ole tyytyväinen isänsä henkisestä poissaolosta. Oli kyse sitten kirjoittamisesta, turhasta taistosta elokuva-alan koneistojen kanssa, ryyppykausista tai maailmanmatkoista.

Merihätään joudutaan, pelastusliivien varaan.

Siksi ei ole mikään ihme, että lopulta tuulet suuttuvat. Rasvatyynestä ja Suomenlahden helteisestä pysähtyneisyydestä mennään yöhön, jolloin ukkosrintama vyöryy mantereelta avomeren ylle, tuulet suuttuvat ja vastassa on ennätysaaltoja.

Ei sellaisissa keleissä kuusimetrisellä urheilukalastusveneelläkään pärjää, vaikka olisi 150 hevosvoiman Yamaha moottorina ja periaatteessa nämä merialueet ulkoa osaava kippari.

Merihätään joudutaan, ampumaan hätäraketteja jossain Porvoon Pellingin ja Emäsalon välissä. Ja sitten pelastusliivien varaan, odottamaan pelastajia ja pitämään toinen toista lämpiminä. Merivedessä, joka jäähdyttää ihmistä 25 kertaa nopeammin kuin ilma.

Kirkasta ja kuulasta kerrontaa

Suhonen viittaa Jack Londoniin, Joseph Conradiin ja Herman Melvilleen. Tärkein ja ilmeisin interteksti on silti Ernest Hemingwayn (1899–1961) pienoisromaani Vanhus ja meri (suom. Tauno Tainio, Tammi 1952). Niin vanhemmuudessa kuin miekkakalan väsyttämisessä on turha odottaa nopeita voittoja. Silti tärkeintä on yrittäminen, ja sinnikkyys. Että lähtee päin Golfvirtaa yhä uudestaan.

Suhosen kirja kumartaa ehkä tarpeettomankin paljon anglosaksisille, kovaksikeitetyn lakonisen lauseen esikuvilleen. Mies on mies, poika on poika tai Äijä, ex-vaimosta tulee sentään Maria tai radiotoimittaja. Ja isäpuoleksi kovasti tyrkyttäytyvä taloustieteilijä on Henri.

Ehkä lakonisuudella, kirkkaalla ja kuulaalla kerronnalla ja pyrkimyksellä kertoa asiat tässä ja nyt on pyritty universaaliuteen. Siihen, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt – ja periaatteessa kenelle tahansa. Melkein puolet suomalaisista avioliitoista päätyy eroon, 30–40 000 lasta joutuu vuosittain samankaltaisten tilanteiden eteen kuin Suhosen romaanin poika.

Kukaan ei ole suojassa tunteiden hulluudelta ja keskipakoisvoimilta. Vaikka jotain yhteistä intohimoa ja välittämistä olisikin vielä tallella, kuten romaanin miehellä ja hänen intohimoliiton järkiliittoon vaihtamaisillaan olevalla Mariallaan.

30–40 000 lasta joutuu vuosittain samankaltaisten tilanteiden eteen kuin Suhosen romaanin poika.

Suhosen kerronnassa on jotain hyvin elokuvamaista, visuaalista ja runoilijanotteella hetkien vaahtoon ja suolaisiin pärskeisiin pysähtyvää. Kenties hänen olisi kannattanut silti kirjoittaa henkilöidensä menneisyyttä ja taustatarinoita enemmän auki. Samoin antaa heille ominaisuuksia myös tässä päivässä: elekieltä, puheen maneereita, habituksen eroja, yksinkertaisesti lihaa luiden ympärille.

Yksinhuoltajaksi jäävän isän ja pojan suhteesta äidin sairastaessa tai kuollessa ovat kirjoittaneet niin Juha Seppälä romaanissaan Jumala oli mies (WSOY 1996) kuin Timo Pusa romaanissaan Tuomas ja poika (Kirjayhtymä 1986). Seppälän ominta alaa on inhimillinen passio ja syyllisyyden sielunmessu, Pusan taas ihmisläheinen, arkinen kerronta.

Suhonen jatkaa samaa traditiota, mutta jättää harmillisesti hahmonsa paikoin vähän turhan etäisiksi. Hemingway, samoin Raymondit Carver ja Chandler, ovat hienoja tyyli-ihanteita, mutta juuri tässä tarinassa olisi kaivannut pääsyä syvemmälle isän ja pojan ihon alle.

Sillä Suhonen osaa myös tunteikkaamman, värikylläisemmän ja suoraan maaliin osuvan kerronnan:
”Poika saattaa rakastaa Sinua. Hän saattaa rakastaa Sinua läpi elämänsä, jos osaat olla hänelle hyvä. Ja jos olet oikein hyvä, hän hyväksyy virheesi, ja Sinä elät hänessä ja myöhemmin hänen hälisevissä lapsissaan, koska Poika tietää, että teit kaiken, vääränkin, hänen vuokseen. Toivottavasti Poika saa lapsia, jotka hälisevät.” (s. 123)

Suvaitsevaisuuden takatalvi?

Silti Poikani ja meri on kaikessa epäpoliittisuudessaan rohkea poliittinen statement, juuri tällä hetkellä.

Totisesti elämme synkkää aikaa, niin miehet kuin naiset. Donald Trump lännessä ja Vladimir Putin idässä ovat juntanneet valtaa pitävän miehen malliksi yltiömachot öykkärit, jotka poistavat pistooleistaan varmistimen kuulleessaan puhetta naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Lastensa elämään täysimääräisesti osallistuvat pehmomiehet kuuluvat eittämättä ammuttavien joukkoon.

Mieluummin tehdään bisneksiä, kouritaan huippumalleja tai -näyttelijöitä – tai Putinin tapauksessa osoitetaan mieheyttä suihkuhävittäjän ohjaksissa, muuttolintujen auran kärjessä, judotatamilla ja amurintiikerien metsästäjänä.

Suomessa Teuvo Hakkarainen muuttui monen sankariksi kourittuaan kansanedustajatoveriaan ja riehuttuaan Eduskunnan pikkujouluissa. Monenlaisten oikeistopopulistien ja vastaavasti ääri-islamististen liikkeiden näkemys naisten arvosta on hyvin tiedossa.

Maailmaa järisyttää elokuvatuottaja Harvey Weinsteinistä alkunsa saanut #MeToo -kampanja. Valtansa ja asemansa aiemmin suojaamat kulttuurielämän ja politiikan ahdistelijat on näytetty housut kintuissa ja isoja päitä on jo nyt pudonnut.

Kokonaan toinen kysymys on, voisiko kampanja mennä jossain vaiheessa överiksi? Ja nimenomaan niiltä osin, joita Suhonen kirjassaan käsittelee.

Pahimmista Suomi-filmi-mielikuvista, joissa isä ajaa jouluaattona perheensä hankeen on kenties päästy.

Monet ikäiseni, 1970-luvulla syntyneet tarha- tai peruskouluikäisten isät ovat kokeneet, etteivät perheneuvolat ja lastensuojelut ole ikinä kokonaan vapautuneet menneiden vuosikymmenten painolastista.

Pahimmista Suomi-filmi-mielikuvista, joissa isä ajaa jouluaattona perheensä hankeen on kenties päästy. Mutta silti todistamisen taakka on usein isillä: että lasten arkinen elämä ja koulunkäynti ovat ihan yhtä vakaalla pohjalla molemmissa kodeissa. Että molempia vanhempia tarvitaan.

Yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ovat lisääntyneet voimakkaasti. Koko maassa 10 prosentilla lapsista, pääkaupunkiseudulla joka viidennellä on kaksi kotia. Hyvä kokeilu on vakiintunut käytännöksi.

Suhosen maailma on esikuva

Hyinen vastareaktiokin on jo olemassa: ne kaikki vanhat Turmiolan Tommi -stereotypiat, joissa mies on häilyvä, petollinen, viinaan ja päihteisiin menevä, kykenemätön ottamaan vastuuta itsestään tai lapsistaan.

Radikaalit politrukit ja sosiaalisen median päivystävät keskustelijat ovat jo äänessä, julistamassa heteropatriarkaatin vastaista taistelua ja kaikkien miesten syyllisyyttä tämän maailman weinsteinien ja hakkaraisten käytökseen. Tai siis valkoisten heteromiesten.

Kehotan lukemaan Poikani ja meri -teosta, vaikka isä ja poika yhdessä.

Kakofoninen ja kahtiajakautunut ilmapiiri ei voi olla vaikeuttamatta pyrkimyksiä tasaveroiseen vanhemmuuteen – sitä pitkää tietä, joka on kuitenkin ollut lasten parhaaksi. Joidenkin helsinkiläispäiväkotien päätös siirtyä viettämään isänpäivän sijasta läheisenpäivää voi kuulostaa ymmärrettävältä sellaisissa tarhoissa, joissa vaikkapa on paljon isättömiä lapsia.

Mutta en voi mitään sille. että tällainen symbolisen tason ulossulkeminen kuulostaa pahaenteiseltä. Juuri tässä nyky-Suomessa, jossa toisaalta ollaan perustellusti huolissaan poikien lukutaidosta ja -innosta sekä koulussa pärjäämisestä, yleisestä syrjäytymisalttiudesta.

On paljonkin sellaisia elämänoppeja, yhteisyyttä ja läheisyyttä, jotka isä luontevasti välittää. Siksi kehotan lukemaan Poikani ja meri -teosta, vaikka isä ja poika yhdessä. Ja laittamaan taustamusiikiksi Cat Stevensin hienon biisin Father and Son (1970). Kirjassa mainitut merikirjat ja Hemingwayt sopivat myös hyvin yhdessä luettaviksi. Tai sitten yksi keskeisistä Suhosen interteksteistä: Hérgen Tintti-seikkailu Rakham punaisen aarre.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto