Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei musta eikä oikein valkoinenkaan

Arto Virtanen, 11.5.2017
Petina Gappah: Muistojen kirja 307 s., Tammi 2017 Kääntäjä(t): Tero Valkonen

Zimbabwelaisen Petina Gappahin toinen suomennettu teos on romaani, Muistojen kirja. Sen päähenkilö on nimeltään Memory, ja kirjan motto on lainattu Vladimir Nabokovin omaelämäkerrallisesta teoksesta, jonka nimi viittaa muistamiseen. Joten koko romaani on yritys kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on mahdollista hahmottaa ja ymmärtää muistin keinoin.

Afrikkalaista kulttuuria hahmotetaan yhdistelemällä valkoisen, länsimaisen sivistyksen aineksia mustan maanosan pakanallisiin uskomuksiin.

Romaanin kertojapäähenkilön nimi siis on suomeksi Muisti tai Muisto. Hän yrittää saada järjellisen otteen omasta elämästään muistoihinsa kaivautumalla ja niitä kuulijalleen erittelemällä. Hänen vanhempansa myivät hänet ventovieraalle valkoihoiselle miehelle, Lloydille, kun hän oli vasta yhdeksän vuoden ikäinen. Romaanin alkusivuilla lukijalle käy selväksi kaksi muutakin perusasiaa: se, että Memory puhuu – tai siis kirjoittaa – tarinaansa vankilassa, kuolemaantuomittuna isäntänsä murhasta, sekä se, että hän ei ole mikään tavallinen musta tyttö vaan albiino, ja pigmentin puuttuminen iholta tekee hänestä omituisen ennen kaikkea oman rotunsa keskuudessa: vanhakantaisen taikauskoinen väki näkee hänessä aaveen tai jonkun, joka on joutunut kirouksen uhriksi: ikätoverit kiusaavat häntä yhtä paljon kuin pelkäävät ja kavahtavat.

Lukija sepittää omiaan

Romaanin avausainekset saavat aikaan sen, että lukija rupeaa omassa mielessään kirjoittamaan romaania: miten kauhealla tavalla valkoinen isäntä onkaan häntä kohdellut, ennen kuin tämä kummajaisena pidetty tyttö on lopulta tappanut hänet. Kun Memory kuitenkin alusta saakka vakuuttaa syyttömyyttään, kerronnan jännite tuntuu syntyvän siitä, että lukija mielessään kiskoo tarinaa ihan eri poluille kuin minne Memory sitä kuljettaa. Läpi kirjan lukija etsii vastausta romaanin selvittämättömiin kysymyksiin kertojan muistista, jonka on varmaankin täytynyt pettää ratkaisevissa kohdissa. Ja samalla tavalla Memory kamppailee ristiriitaisten tunteittensa, vihan ja kiintymyksen kanssa, löytämättä kummastakaan mahdollisuutta mielenrauhaan.

Kerronta etenee väljän subjektiivisessa äänilajissa ja tuntuu välillä tarpeettomankin löysältä ja jaarittelevalta. Afrikkalaista kulttuuria hahmotetaan yhdistelemällä valkoisen, länsimaisen sivistyksen aineksia mustan maanosan pakanallisiin uskomuksiin, joissa melkein kaikki näköjään selitetään henkiolentojen ja loitsimisen kautta. Memorykin saa huomata olevansa sukupolvesta toiseen kulkeneiden kirousten uhri, mistä on seurauksena hänen itsetuntovaurioita aiheuttanut ihonvärinsäkin. Toisaalta hän on valkoisen isäntänsä tai ”omistajansa” ansiosta saanut käydä katolista luostarikoulua ja on monia mustaihoisia rotusisariaan sivistyneempi: 17-vuotiaana hän tietää, mitä eksistentialismi ja solipsismi tarkoittavat ja on lukenut niin Camus´ta kuin Sartreakin.

Jossakin kehitysvaiheessaan hän on ahminut Stephen Kingin romaaneja, ja viittaukset Carrieen, Piinaan, Christine tappaja-autoon ja Uinu, uinu lemmikkini käyvät selviksi. Länsimaiset populaari- ja korkeakulttuurin ainekset saavat huvittavia piirteitä sekoittuessaan sitkeästi elossa pysyviin afrikkalaisiin kansanperinteisiin. Mustan mutta silti valkoisen tytön ”omistaja” Lloyd on tavallaan sillanrakentaja yhdistellessään afrikkalaista uskomusaineistoa antiikin Kreikan myyttiperintöihin. Ja Gappahin romaania lukiessa minulle selvisi sekin, että toisen nuoren afrikkalaisen naiskirjailijan, nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien keskimmäinen nimi, Ngozi, tarkoittaa jonkinlaista kostonhenkeä: ”Kuolleen miehen henki palasi ngozina ja piinasi äitini sukua.”

Valoa varjossa, ja päinvastoin

Romaanin alkupuolella odotin, että Gappah rakentaisi kokonaisuudesta jonkinlaisen vastineen Dostojevskin romaanille Muistoja kuolleesta talosta. Vankilakuvaus on rehevää, elämänmakuista ja makaaberiudessaan puistattavaakin. Memory esittelee lukijalle värikkään joukon lapsenmurhaajista monenlaisiin manaajiin ja taikauskon uhreihin. Kun hän siirtyy kuvaamaan todellisuuttaan Lloydin omistamassa Summer Madness ‑nimisessä kartanossa, kaikkea tuntuu peittävän ohuen hygieeninen sivistyskerros. Sitten Memory lähtee vielä Englantiin, Cambridgeen, opiskelemaan, mutta tulee sieltä takaisin, ja pian sen jälkeen Lloyd sitten kuolee.

Vankilakuvaus on rehevää, elämänmakuista ja makaaberiudessaan puistattavaakin.

Eli miten kaikki oikeastaan tapahtuikaan? Valkoinen mies ja musta mutta valkoinen nainen. Yhteiskunta, josta apartheid on purettu, mutta joka silti kuohuu sisäisten muutosten kourissa. Monet valkoiset pakenevat kiinteistöistä, joiden laillisia omistajia he kokevat olevansa, ja nyt musta väestö syyttää heitä kaiken varastamisesta. Hupaisana sivukertomuksena Gappah kuvaa valkoisen Lizin ja hänen mustan palvelijattarensa Rebeccan välistä valtataistelua. Kun Liz irtisanoo Rebeccan ja lakkaa maksamasta hänelle palkkaa, Rebecca jää vain taloon asumaan ja ottaa sen vähin erin haltuunsa, eikä Liz voi enää tuntea sitä omakseen.

Kertomuksen ituja romaanin pellossa

Romaanin yksittäiset tarinat ovat herkullisia ja tuovat mieleen Gappahilta aiemmin julkaistun kertomuskokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Tammi, 2009). Näissä kertomuksissa kirjailija keskittyy johonkin aiheeseen tai tilanteeseen ja kertoo jäntevän suorasukaisesti, mihin tilanne lopulta johti. Romaanissa hän harhailee tarinasta toiseen, hukkaa punaisen langan ja vaihtaa sen välillä harmaaseen, palaa sitten jotenkuten solmimaan nämä kaksi yhteen. Romaani tuntuu jäävän vaille kaarta. Eikä vaikuta siltä, että kirjailija olisi kovasti pysähtynyt pohtimaan sitäkään, miten muisti todella toimisi yrittäessään tuoda asioita hämäryydestä päivänvaloon.

Toisin kuin kertomuskokoelmassaan, jossa Gappah pystyi näyttämään asiat, jopa niin että ne suorastaan lävähtivät lukijan silmille: romaanissa hän joutuu turvautumaan monissa kohdin selittelyyn, joka tuottaa paikoin uuvuttavan retorisia jaksoja. Romaanin lopetus esimerkiksi on puhtaasti deus ex machina -tyyppinen: sen psykologia on keinotekoisen ja hädin tuskin uskottavan rajoissa eikä sillä ole kunnon yhteyksiä romaanin sisäiseen dialektiikkaan. Romaani jää taiteellisena kokonaisuutena vaisuksi, ja sen keskeinen väite, että vankilassakin ihminen voi tuntea itsensä onnelliseksi ja vapaaksi, lainaa turhan selvästi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen henkistynyttä loppua. Polveileva kokonaisuus sisältää kuitenkin melkoisen määrän herkullisia tarinoita yhä vieläkin useimmille länsimaisille ihmisille pimeäksi jääneestä maanosasta.

Polveileva kokonaisuus sisältää herkullisia tarinoita yhä vieläkin useimmille länsimaisille ihmisille pimeäksi jääneestä maanosasta.

Suomennos on pääosin asiallinen, mutta en aisti siinä kovin suurta innostuneisuutta. Tarkoitan siis, että kieli on paikoin puisevaa. Joitakin ilmiselviä kömmähdyksiäkin on. Esimerkiksi, kun musta nainen yrittää ottaa selville, kuka hänen miehensä tappoi, hän tuskin menee ennustajalle. Alkuteoksen sana lienee ollut clairvoyant, ja olipa mikä tahansa, ehkä apua haetaan pikemminkin selvänäkijän tai meedion luota. Ennustaja-käsite toistuu kuitenkin romaanissa kiusallisen usein, melkein kuin kyse olisi terveyskeskuslääkäristä. Tai ”… unet jotka eivät olleet nukkumistani häirinneet sitten ensimmäisen kahden Lloydin kanssa vietetyn vuoden”, mitä tarkoittaa tuo ”ensimmäisen kahden”, tarkoittaako se ensimmäistä kahta vuotta vai, niin kuin luulen, ”ensimmäistä Lloydin kanssa kahdestaan vietettyä vuotta”. Tai ”Isä ei voinut tehdä meitä tekemättömäksi eikä toivoa kuolemaamme.” Tuollaiset olisi tietysti hyvä saada pois editointi- tai viimeistään oikolukuvaiheessa.

Mutta on Tero Valkosella muutamia hauskojakin käännösratkaisuja, esimerkiksi se, kuinka vartija päivittelee, että maahan lyyhistynyt makaa jäykkänä kuin rigor morkkis.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto