Riina Katajavuoren neljäs runokokoelma ottaa haltuunsa jokapäiväisyyttä, mikä nykyrunojen materiaalina tuntuu joskus lähes marginaaliselta. Kirjailija Eeva Kilpi toteaa Pirkko Siltalan teoksessa Haen sanojani kaukaa, että on kuin naisten (puolet ihmiskunnasta) kokemukset olisivat epäkiinnostavia ja epäkirjallisia. Katajavuoren teksti lähtee pitkälti naisen arjen kokemusmaailmasta, mutta merkitysten kehät laajenevat pitkälle.

Katajavuoren runoissa tavoittaa monenlaisia sävyjä haikeudesta ja ihmettelystä onneen. Ironiaa lukija ilokseen myös löytää.

Koko tarina käsittelee paljon äitiyttä ja siihen liittyvää elämän mullistusta kuten runossa ’Saapuminen kello 3.19’ :

Ensin suklaata, kukkia, shampanjaa
sitten maitoa, maitoa, maitoa vaan.

Eikä koskaan enää ole hiljaista
eikä koskaan enää ole yö.

Juuri noin tosi ja painava muutos on. (Kello 00.02 runo tuli lihaksi, ja jouduin keskeyttämään kirjoittamisen, kun kaksivuotias alkoi itkeä.)

Äitiyttä valotetaan monilta eri puolilta. Runo ’Boogie Mama’ on yksi suosikeistani. Ollaan ratikassa, ”on vaikeaa olla äiti aamulla/ on vaikeaa olla poika aamulla”. Äidin rooleja kyseenalaistetaan, äitimyytti saa kyytiä, sillä aamutuiman korkokenkiin pukeutuvalla äidillä voi yhtä hyvin olla suutelusuu kuin raatelusuukin.

Koko tarina -kokoelman toinen, ehkä huomaamattomampana kulkeva teema on vanheneminen ja sen myötä kuolema. Kuoleman ja menetyksen teemaa käsitellään herkästi esimerkiksi runossa ’Tyhjensin asunnon’. Runon viimeisen säkeistön sanoin:

Kello tikittää, pyydät raikasta vettä.
Mutta niin raikasta vettä
kuin sinä ansaitsisit
ei tästä maailmasta löydy.

Elämää voi tutkia vanhenemisen (ja siihen usein liittyvän vanhemmuuden kautta). Runossa ’Kohtaaminen’ tarkastellaan nuorempaa naista, ja itseironia, hämmennys ja ärtymys sekoittuvat mielenkiintoiseksi cocktailiksi. ”Noin nuori minä en ole koskaan ollut”, kuuluu runon minän närkästynyt ääni, kun itse on jo sen ikäinen, että nuoruuden erikseen huomaa.

Jo kokoelman alussa haastetaan aikuisuutta: ”Kyllä aikuisetkin saavat kahlata, potkia ja nuuhkia”. Nuoruuden menetys on väistämätöntä, mutta nuuhkimista älköön keneltäkään riistettäkö, kuuluu rivien välinen (aivan oikea!) ohjelmanjulistus!

Riina Katajavuoren runot ovat usein ”nopeita”, assosiaatiot lukijan päässä kulkevat omaa vuoristorataansa. Katajavuori ei tarjoile siistiä, keskuslyyristä runokimppua vaan pikemminkin erimuotoisia, eri suuntiin rönsyileviä kasveja, joiden ei olettaisi samassa maastossa edes
viihtyvän. Useimmiten nämä odottamattomat istutukset kuitenkin toimivat hyvin.

Lähes kaikki Koko tarinan runot on otsikoitu. Suurin osa otsikoista tuo runoihin onnistuneesti painotuksia tai lisiä, jotkut jäävät enemmän kehyksen asemaan.

Vaikka Riina Katajavuoren runous rönsyilee moniin suuntiin, se ei hapuile, vaan säkeet ovat varmoja ja lunastavat voimallaan paikkansa ja oikeutuksensa. Runoilijan ääni on vahva, mutta lukijalle ei kuitenkaan tule ahtauden tunnetta. Koko tarinan runoilla on oma totuutensa, mutta – Tuula-Liina Variksen termein – niissä kuuluva ääni on enemmänkin totuuden etsijän kuin totuuden omistajan.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Kaskas: Riina Katajavuori