Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tulevaisuuden muistamisesta

Ulla Kytönen, 9.12.2005
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa s., Tammi 2005

Risto Isomäen uudessa romaanissa Sarasvatin hiekkaa kaikki virtaa – ja samaan virtaan astutaan yhä uudestaan. Isomäki hyödyntää myyttejä ja kertomuksia aiemmista teoksistaan tuttuun tapaan, mutta moni muu asia on mennyt uusiksi. Tällä kertaa avaruudesta ei ole tulossa tuhoa eikä kosmista kaitsijaa. Kaikki, mikä on tutkimatonta ja uhkaavaa, löytyy maapallolta: valtamerten nestemäisistä avaruuksista ja jäisen maailmankaikkeuden maallisilta vastineilta, napajäätiköiltä. Suurin uhka kuitenkin on edelleen ihmisen teknologinen vauhtisokeus.

Aiemmista teoksista poiketen Isomäen uudessa romaanissa tapahtumat ovat arkipäiväisempiä, pienempiä ja lähempänä tavallisen ihmisen mittakaavaa. Enää ei kierretä maailmankaikkeutta 80 päivässä eikä viedä ylivoimaista viisautta toisiin aurinkokuntiin. Teoksen prologi sijoittuu vuoteen 2001, mutta pääosin tapahtumat sijoittuvat vuoden 2020 paikkeille ja epilogi vuoteen 2026.

Sarasvatin hiekan scifi-elementit ovat enimmäkseen viitteellisiä. Kustantaja onkin teoksen takakansitekstissä luokitellut sen ”ekologiseksi trilleriksi”. Syynä tosin on saattanut olla se, että suurta yleisöä ajatellen ”trilleri” myy paremmin kuin ”tieteiskirjallisuus”. Romaania voisi luonnehtia myös lähitulevaisuuteen sijoittuvaksi dystopiaksi, jossa kuvataan nykyisen, huipputeknologiasta liian riippuvaisen, elämäntavan haaksirikko.

Romaani esittää kauhuskenaarion ilmastonmuutoksen seurauksista. Jo vuonna 2000 ilmestyneessä Heräämisessä Isomäki käsitteli ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia, mutta silloin aiheena oli irti päässyt kasvihuoneilmiö. Tällä kertaa uhkana ovat napajäätiköiden sulamisen seurauksena syntyvät megatsunamit ja niiden aiheuttamat tulvat. Kun Heräämisessä avaruuden lapsenvahdit tulivat hädän hetkellä apuun, Sarasvatin hiekassa ihmiskunta on yksin ja omillaan.

Vedenpaisumuksesta on olemassa noin 600 kertomusta maapallon eri puolilta ja eri aikakausilta. Tunnetuimmat ovat Raamatun ja Gilgameš-eepoksen tarinat sekä Platonin Atlantista kuvaavat Kritias– ja Timaios-dialogit. Isomäki riisuu myyteistä yliluonnollisen rekvisiitan ja lukee niitä aikalaiskuvauksina. Platonin dialogien pohjalta hän esittää uuden tulkinnan Atlantiksen tuhoutumisesta ja jälleenlöytymisestä. Tosin sen löytyminen jää itse tarinassa sivujuonteeksi.

Hiekanjyvässä maailmankaikkeus

Sarasvatin hiekassa kaikki liittyy kaikkeen, mittasuhteet vain vaihtuvat. Romaanissa viitataankin useaan otteeseen fraktaaleihin, joissa sama muoto toistuu eri mittakaavoissa. Teoksen keskeiset – ja myös väliotsikoissa toistuvat – fraktaaliset luonnon muodot ovat vesi, hiekka ja jää. Isomäki näyttää toteuttavan samaa skaalautuvan mittakaavan periaatetta myös kerronnassa. Samat tarinat ja tapahtumat toistuvat eri kokoisina. Esikolonialistinen Intia edusti oman aikansa huipputeknologiaa ja sen sortuminen oli sitten sitäkin rajumpi. Mikä kerran tapahtui Intiassa on nyt tapahtumassa maailmanlaajuisesti. Pienet asiat saatetaan kuvata läheltä ja tarkkaan, kuten Susan Chengin uhkarohkea sukellus jääluolaan tai Kari Alasen ja Amrita Desain varomaton eksyminen jäälautalle, kun taas suuret asiat voidaan sivuuttaa melkein ohimennen, kuten Atlantiksen ja Euroopan tuho.

Jos vedenpaisumusmyytit muuntuivat todellisten tapahtumien kuvauksiksi, Sarasvatin hiekan keskeiset henkilöt taas lähentyvät myyttien maailmaa. He ovat enemmän tyyppejä kuin yksilöitä. Henkilökuvaus on Isomäen aiemmissa romaaneissa ollut moniulotteisempaa, sillä hän on lähes ohjelmallisesti kirjoittanut tieteiskirjallisuuden henkilökliseitä vastaan. Päähenkilöiksi ovat yltäneet muutkin kuin angloamerikkalaiset valkoiset miehet. Sarasvatin hiekan henkilöt ovat tuttuja hahmoja aiemmista teoksista, vaikka nimet ovatkin vaihtuneet. Päähenkilöistä varsinkin Kari Alanen ja Susan Cheng vaikuttavat myös usein yhteen ajatukseen kiinnittyneiltä käveleviltä tietopankeilta ja taskulaskimilta. Sergei Savelnikovin ja Amrita Desainkin puheenvuoroissa kaikuu – teosta siteeraten – ”Tohtori Tietoviisaan” ääni. Se ei kuitenkaan suuremmin haittaa, sillä Isomäen päähenkilöidensä suulla esittämät ajatuskulut ovat kiinnostavia.

Muistin ja unohduksen aaltoliike

Romaanin myyttisimmäksi hahmoksi nousee intialainen tiedenainen Amrita Desai, jonka etunimi tarkoittaa ”kuolemattomuutta” ja ”ikuista elämää”. Hän on moderni versio hindulaisesta kirjallisuuden ja oppimisen jumalattaresta, Sarasvatista.

”Sarasvatin hiekka” muodostaa tulkinnallisesti kiinnostavan solmun, jossa kielitieteellinen, luonnontieteellinen, mytologinen ja symbolinen lomittuvat. Sarasvati tarkoittaa myös ”virtaavaa”. Se on todellisuudessakin olemassa ollut Induksen veroinen joki, joka on kuivunut ja muuttunut hiekaksi. Romaanissa joen hiekka on konkreettisesti peittänyt Atlantiksen, mutta symbolisella tasolla hiekan liikkeet kuvaavat ihmiskunnan unohdusta ja muistia. Sergein unessa rakennuksille tapahtuu sama kuin ihmiskunnan tietämyksellekin:

– – hänen uniinsa tunkeutui meren alle hukkuneita palatseja ja pyramideja ja kaupunkeja, jotka peittyivät hiekkaan ja tulivat välillä näkyviin sen alta, kadotakseen hetkeä myöhemmin uudestaan.

Yhdessä temaattisesti keskeisessä kohdassa Sergei pohtii samaa asiaa tietoisemmin:

Miksi uskomme, että kaikki tärkeä on keksitty vasta nyt? Entä kaikki ne lukemattomat ihmisten sukupolvet, jotka ovat eläneet täällä meitä ennen, kaikki nuo kirjallisuuden ja kulttuurin ja tiedon kerrokset, jotka ovat sedimentoituneet toistensa päälle ajan ja historian virtaan kuin Sarasvatin mukanaan tuoma hiekka Kathiawarin niemimaalle? – – Ehkäpä vanhat kirjat, jopa hyvin vanhat kirjat, voivat edelleen sisältää viisautta ja tietoa, kirkkaita mutta raskaan harmaan pölykerroksen alle pitkäksi aikaa unohtuneita helmiä, kirkkaita kristallisia hiekanjyviä, joista voisi olla paljon hyötyä ja iloa – -.

Pienet ja suuret kertomukset ja ihmiset kietoutuvat vähitellen yhä tiiviimmin toisiinsa, ja erillisinä juonteina alkaneet tarinat kohtaavat, ja lopulta ne kaikki kertovat samasta. Sarasvatin hiekkaa onkin paljolti kertomuksia kertomuksista, jonka aineksia ovat vanhat myytit ja uudet tieteelliset teoriat. Kaikkialle tunkeutuvan mutta herkästi haavoittuvan huipputeknologian vastapoolina on korkeakulttuuri, jossa kokemusperäistä viisautta tallennetaan ja siirretään hitaasti, mutta tuhon sattuessa varmemmin kuin digitaalisessa maailmassa.

Myyteissä, kuten luonnossakin tapahtuminen on syklistä. Tuho tulee väistämättä ja sitä seuraa uusi alku. Länsimaiseen uuden ajan tieteeseen taas kuuluu edistyksen ja lineaarisen kehityksen idea. Romaanissa kaikki, mikä on kerran tai ehkä useamminkin tapahtunut, tapahtuu uudestaan. Vaikka syy on eri, lopputulos on sama kuin aiemmin. Sarasvatin hiekkaa esittää, että jos ihmiset kykenisivät siirtämään kantapään kautta keräämänsä viisauden yli väistämättömien katastrofien, he kykenisivät paremmin myös ennakoimaan tulevaisuuden.

Sarasvatin hiekkaa ei ole helppo kirja. Suomalaisittain se on hämmästyttävä kulttuurihistoriallisten ja tieteellisten ajatusten sulatusuuni, eikä Isomäki pelkää ajatella isosti. Romaani vaatii avautuakseen ehkä useamman lukukerran, mutta sen kerrostumat myös kestävät lukemista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto