Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu

Timo Pankakoski, 23.8.2006
Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia 1–2 (Der Mann Ohne Eigenschaften) s., WSOY 2006 Kääntäjä(t): Kristiina Kivivuori

Itävaltalaisen Robert Musilin (1880–1942) suurromaani Mies vailla ominaisuuksia tarjoaa välähdyksenomaisen kokonaiskuvan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan kulttuurista sekä suuren joukon kutkuttavia älyllisiä ja kielellisiä nautintoja. Teosta on usein luonnehdittu kirjaksi, jonka kaikki tuntevat mutta jonka harva on tosiasiassa lukenut. Mitään suurten kansanjoukkojen lempilukemistoa tästä romaanitaiteen merkkipaalusta tuskin tulee edes nyt uutena painoksena julkaistun suomennoksen myötä: kahdessa niteessä on yhteensä yli 1300 sivua, eikä juonikaan ole erityisen mukaansatempaava tai vikkelä. Myös muodoltaan Mies vailla ominaisuuksia on modernistinen romaani, jonka hajanainen rakenne lukuisine esseistisine jaksoineen ja ekskursseineen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia kertojamestareihin tottuneille. Jotain hämmentävän viehättävää tässä oudossa teoksessa kuitenkin on.

”Jotain on nyt tapahduttava!”

Jo 1960-luvulla suomennettiin Musilin novellikokoelma Kolme naista sekä varhainen romaani Oppilas Törlessin harhapolut. Hänen kiistämätön pääteoksensa on kuitenkin massiivinen ja kesken jäänyt Der Mann Ohne Eigenschaften, jonka kaksi ensimmäistä nidettä julkaistiin vuosina 1930 ja 1933, ja postuumisti julkaistiin vielä fragmentteja kolmannesta, keskeneräisestä osasta. Ehyet osat sisältävä suomennos ilmestyi alun perin kahdessa osassa 1980-luvulla, ja Kristiina Kivivuoren mainiota käännöstä on uuteen painokseen korjattu vain joidenkin painovirheiden osalta. Suurempiin muutoksiin ei aihetta olisi ollutkaan, mutta takakansitekstejä laajempi esittely teoksesta ja sen tekijästä olisi kenties madaltanut monen lukijan kynnystä ylipäänsä tarttua urakkaan ja auttanut saamaan vielä enemmän irti Musilin maailmasta, jossa harva asia on merkityksetön.

Romaanin runkona toimii Musilin Kakaniaksi nimittämän Itävalta-Unkarin sivistyneistön eriskummallinen ja sangen hahmoton hanke, jossa kehitellään vastavetoa Saksan hallitsija Vilhelm II:n hallituskauden 30-vuotisjuhlille. Tämän ”paralleeliaktion” ympärillä pyörii aatetta ja ajatusta jos jonkinlaista, mutta mitään varsinaista asiasisältöä tai johtavaa teemaa ei tahdo löytyä. Pikkuhiljaa tämä epäonninen projekti paljastuu koko nykyajan vertauskuvaksi, eikä Musilin maalaama kuva suinkaan mairittele.

Teoksen jälkimmäisessä osassa paralleeliaktio jatkaa vaivalloista kulkuaan, mutta temaattisesti siirrytään aatteellisesta sekavuudesta ja järjen kriisistä pikemminkin ristiriitojen sovittamisen mahdollisuuteen mystiikan, irrationaalisuuden ja henkisen kapinan kautta. Kapinahengen keskeisin ilmentymä on päähenkilö Ulrichin ja hänen vasta nyt tarinaan ilmestyvän sisarensa Agathen absurdi julistautuminen siamilaisiksi kaksosiksi ja heidän välilleen syntyvä insestissävytteinen yhteiselämä. Sisarusten pitkät keskustelut tuntuvatkin tarjoavan jonkinlaisia eheyden kokemuksia tai ainakin hetkellisen pakotien aatteiden ja julkisen elämän tyhjäkäynnistä. Lopullista sovitusta on kuitenkin turha odottaa.

Varsinaisia tapahtumia on verraten vähän, ja asiat etenevät pikemminkin aatteiden ja älyllisten pulmien tasolla – tältä osin romaani näyttää noudattavan päähenkilönsä kehotusta pyrkiä ”elämään aatehistoriaa” pikemminkin kuin maailmanhistoriaa tai tapahtumahistoriaa. Pääpaino on modernia ihmistä, modernia maailmaa ja modernia ajattelua koskevassa pohdinnassa, jonka myös laajasta esseetuotannostaan tunnettu Musil todellakin taitaa. Teos on kunnianhimoinen yritys ajatella uudelleen sielukkuuden, moraalin ja suurten aatteiden mahdollisuutta aikana, jolle tunnusomaisia ovat pikemminkin eksaktit tieteet, todennäköisyyslaskenta, liike-elämän periaatteet ja militarismi. Teknisen ja tieteellisen edistyksen laukatessa omaa tahtiaan ovat todellinen elämä ja kokemusmaailmaan ankkuroituva ajattelu jääneet pahasti jälkeen, ja tähän epäsuhtaan Musil tarttuu haastavan älyllisellä, satiirisen kärjistävällä ja hyvinkin viihdyttävällä tavalla.

Kunnon satiiri kaipaa kunnon karikatyyrejä. Useimmat teoksen henkilöhahmoista ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä, ja kaikkein selvimmin tämä ilmenee Ulrichissa. Kyseessä on kolmikymppinen, sotilasuran ja teknisen uran hylännyt matemaatikko, juridiikan professorin poika ja monilahjainen joutilas. Ulrich on modernin ihmisen prototyyppi eli ”mies vailla ominaisuuksia” ja aito ”mahdollisuusihminen”: hän ei kykene kanavoimaan kykyjään mihinkään konkreettiseen vaan jumiutuu aina siihen, mitä voisi olla – niin sanotusti asettuu nukkumaan hänelle sijatun vuoteen viereen. Hänen jonkinlaisena vastakohtanaan paralleeliaktiossa vaikuttaa tohtori Arnheim, huomattava saksalainen suuromistaja ja kirjailija, joka on julkaissut koko joukon henkeviä teoksia, keskustelee sujuvasti mistä tahansa ja kaikin puolin muutenkin ilmentää tunnuslausettaan ”omaisuus ja sivistys”. Teoksen muuhun värikkääseen hahmogalleriaan kuuluu esimerkiksi hysteerikko, laiska prostituoitu, parikin levotonta ja kaksoiselämää viettävää virkamiehen vaimoa (joista ainakin toinen on tietenkin nymfomaani), nietzscheläinen diletanttitaiteilija, omaan byrokraattisuuteensa ja diplomaattisuuteensa eksynyt osastopäällikkö, siviiliälystä äkisti intoutunut fakki-idiootti kenraali, pari etäistä kreiviä, juutalainen pankkiiri, joukko antisemitistisiä nuoria, prostituoidun tappanut mielipuoli, juutalainen palvelustyttö, viriili neekeripalvelija, väkivaltaa saarnaava filosofi, neron asemaan kohotettu runoilijanuorukainen ja pasifistinen mesenaatti. Melkoinen joukko on siis koolla.

Aatteiden pyörteissä

Temaattisesti Mies vailla ominaisuuksia on herkkävireinen ja liki kattava tiivistelmä 1900-luvun alun kriisiytyneestä hengenelämästä. Niin fiktiota kuin teos toki onkin, värähtelee rivien välissä kuitenkin selvästi myös tosiasiallinen historia, josta tämä pätevä tarkastelu saattaa osin tehdä hieman ymmärrettävämpää. Ainakin Musilin näkökulmien laveus ja kattavuus pakottavat luopumaan liian kapeista historiallisista tirkistysaukoista: modernin ilmeiset ongelmat eivät olleet seurausta vain joistain epäonnisista ismeistä tai vain saksalaisen kulttuurin umpikujasta, vaan Musilille vuosien 1913–14 Wien edustaa koko modernia Eurooppaa ja sen tapaa ajatella ja olla.

Mies vailla ominaisuuksia on massiivinen yritys kuvata modernia aikaa kokonaisuutena, ja tästä näkökulmasta sitä oikeutetusti verrataan usein Proustin Kadonneeseen aikaan ja Joycen Odysseukseen. Romaanin aatteellisen ja filosofisen yleisvireen ja osin esseistisen tyylin osalta vieläkin parempia vertailukohtia ovat kuitenkin kaksi muuta saman kielialueen klassikkoa, Mannin Taikavuori ja Brochin Unissakulkijat-trilogia. Kun Musil ruotii modernin ajattelun oikosulkuja, ovat aina läsnä myös Naphtan ja Settembrinin naurettavat kohtaamiset aatteiden hetteiköllä tai luutnantti Pasenowin, kirjanpitäjä Eschin ja liikemies Huguenaun kohtaloissa heijastuva arvojen rappio ja aatteiden sekamelska.

Osuvimmat iskut Musilin paikoin hyvinkin hersyvästä satiirista saavat maho eurooppalainen henki, johtavien piirien älyllinen ja moraalinen rappio sekä alati etenevä mekanisoituminen ja byrokratisoituminen. Kriittisesti arvioidaan esimerkiksi porvarillista edistysuskoa, rationalismia ja ylikorostunutta ruumiillisuutta. Teoksen sivuilla välähtävät kuin ohimennen myös liki kaikki muut ajassa vaikuttavat ismit, ideologiat ja muotivirtaukset, kuten nationalismi, anarkismi, sosialismi, monarkismi, militarismi, pasifismi, fasismi, antisemitismi, toiminnan filosofia, psykoanalyysi, hahmopsykologia, ekspressionismi ja kubismi. Vaihtoehtojen paljouden vuoksi moderni eurooppalainen ajattelu kokonaisuutena kuitenkin on – surkuhupaisan kenraali Stummin sanoin – ”yhtä helvetin sotkua”.

Paralleeliaktion ympärille syntyvä heikon ajattelun kehrä tuo paikoin mieleen myös Proustin kaleidoskooppivertauksen. Proustilla eri ajattelutavat ja uskomukset kohtaavat Pariisin salongeissa kuin satunnaisesti järjestäytyneet värikkäät palaset, muodostavat ainutkertaisia ja lyhytikäisiä yhdistelmiä ja hajoavat taas uudeksi järjestykseksi. Musilin aatteiden kaleidoskooppi sen sijaan on jo kokonaan risa. Katsoja voi tarkentaa katseensa yhteen tai muutaman osaan, mutta kokonaiskuva ei hahmotu, ja yksittäisistä rakenneosasista on vaikea sanoa, mihin kokonaisuuteen ne kuuluvat. Esitystapa on tältä osin saanut vahvoja vaikutteita hahmopsykologiasta: moderni ihminen ja moderni aika eivät ole ehyitä kokonaisuuksia, vaan lukuisten yksityiskohtien ja näkökulmien muodostamia hahmoja, joukko eri järjestelmien leikkauspisteitä – kuin piilokuvia tai suurimman mahdollisen mittakaavan abstrakteja pupuankkoja.

Sama ajatusmalli heijastuu koko teoksen kannalta keskeisessä esseismin ideassa: essee tarkastelee käsillä olevaa asiaa vuorotellen eri puolilta edes pyrkimättä tavoittamaan sitä kokonaisuutena ja valamaan siitä jotakin yhtä ja pysyvää vakaumusta. Pikemminkin kyse on useiden eri tarkastelujen synnyttämästä hajanaisesta hahmosta. Ulrichin päässä moraalisetkin kysymykset saavat varsinaisen merkityksensä vasta suhteessa siihen kokonaisuuteen, jonka valossa niitä tarkastellaan, ja mahdollisia näkökulmia on aina useita. Kaikkein rajuimmin tällaista perspektivismiä ja sen järjettömyyttä ilmentää romaanin liki groteski sivujuoni, jossa aktion osallistujat lumoutuvat himomurhaaja Moosbruggerista ja vaativat tämän vapautusta.

Paradokseja ja ironiaa

Musilin kuvaama moderni maailma on täynnä ristiriitaisia ja paradoksaalisia pyrkimyksiä: ”Ihmiskunta tuottaa raamattuja ja kiväärejä, tuberkuloosia ja tuberkuliinia. Se on demokraattinen, vaikka sillä on kuninkaansa ja aatelistonsa; se rakentaa kirkkoja ja toisaalla taas yliopistoja niitä vastustamaan; se muuttaa luostarit kasarmeiksi, mutta varustaa kasarmit sotilaspapeilla.” Yhtä solmuisia ovat myös aikakauden elättelemät ihanteet: arvossa pidetään esimerkiksi terveyttä, aurinkoa ja rotevuutta, mutta toisaalta taas sairaalloisuutta ja ”rintatautisten tyttöjen hentoutta”. Aika rakastaa yhtä aikaa yli-ihmistä ja ali-ihmistä, ja ihmiset ovat yhtä aikaa uskovaisia ja epäilijöitä, taikauskoisia ja äärimmäisen rationaalisia. Kokonaisuutena aikakausi on silkka oksymoron – ”kulmikas ympyrä joka on olevinaan puista rautaa”. Kielen tasolla edetään pitkälti samassa hengessä: jossain vilahtaa ”siviilien armeija”, joku on ”suorastaan myrskyisen rauhallinen”. Ja selvää tietenkin on, että ”mies, joka on ominaisuuksia vailla, koostuu ominaisuuksista, jotka ovat miestä vailla”, ja että odottamattomat mielijohteet ilmaantuvat ainoastaan niitä odottamalla.

Myös rakenteellinen ironia on läsnä monin tavoin. Antisemitistiset nuoret esimerkiksi kokoontuvat juutalaisen pankkiirin kodissa tämän tyttären emännöiminä, ja saksalaisia vastaan suunnatun paralleeliaktion operatiiviseen johtoon nousee saksalainen tohtori Arnheim. Koko paralleeliaktio pohjautuu lähes traagiseen ironiaan: monilukuinen joukko suunnittelee suurimittaista hanketta Itävalta-Unkarin keisarin kunniaksi ja veljesmaan vallanpitäjän juhlavuoden haastajaksi, mutta tiedämme koko ajan, että kulman takana väijyvä ensimmäinen maailmansota tekee pian lopun kummastakin monarkiasta ja että keisari on pian vainaa itsekin. Epämukavan ironinen pohjavire on myös koko siinä perusasetelmassa, että tämän järkeä, valistusta ja tekniikkaakin kriittisesti arvioivan teoksen kirjoitti fysiikkaan ja filosofiaan perehtynyt psykologian tohtori, koneinsinööri ja upseeri.

Paralleeliaktion tunnussanoiksi kohoavat ´tarkkuus´ ja ´sielu´ siis yhtyvät oudolla tavalla niin itse Musilissa kuin hänen teoksessaankin, ja ironian ja itseironian laskokset kulkevat niin poimullisina, ettei aina voi sanoa, mikä pinta lopulta jää pakan päällimmäiseksi. Liiallisen teknisyyden, positivismin ja yksioikoisuuden ohella osansa ivasta saa toisaalta myös koko hengenkulttuuri filosofiasta kirjallisuuteen ja kirjastonhoitoon, eikä tälläkään puolen aitaa ole itseironiasta puutetta. Esimerkiksi ajatteleminen on ”aivan viheliäinen tila, kuin jonkinlainen kaikkien aivopoimujen koliikki”, jota kirjailijat mielellään karttavat. Osastopäällikkö Tuzzin mielestä ilmaisutavan tulee olla säästeliäs, eivätkä sanaleikit saa olla liian hyviä, koska sellainen on porvarillista, ja tätä komppaa oivasti hänen salonkia pitävä puolisonsa Diotima, jonka mielestä paradoksien viljeleminen on kypsymätöntä. Kirjastonhoitajat sen sijaan ovat melkoisia epeleitä, jotka luetteloiden ja (sangen borgesilaisten) luetteloiden luetteloiden avulla pystyvät hallitsemaan kaiken tiedon tietämättä mitään. Tämäkin ivailu kaartuu kirjailijaan itseensä, joka (jälleen Borgesin tavoin) toimi vuosia myös kirjastonhoitajana.

Vaikuttavaa kielellistä schwungia

Mies vailla ominaisuuksia on täynnä loisteliaita ilmauksia, ja halutessaan lukija voi kuvitella pitävänsä käsissään kookkaahkoa ja hivenen vinksahtanutta sitaattikirjaa. Esimerkiksi moraalisen elämän käsitteet ja säännöt ovat Musilin mukaan vain ”kuiviin keitettyjä vertauksia, joiden ympärillä velloo ihmisyyden sietämättömän rasvainen keittiönkäry”, ja jos elämästämme poistetaan ”se, mikä ei ole tulkinnanvaraista, jää jäljelle vain karppilampi ilman haukea”. Ennen Musiliin tutustumista en myöskään tiennyt, että sielu on yksinkertaisesti vain ”se, mikä käpertyy koloonsa, kun aletaan puhua algebrallisista sarjoista”, ja pianonsoitto vastaavasti vain ”epätavallinen kiihtymystila, johon liittyy ranteiden ja nilkkojen vapinaa”.

Jos teoksen massiivisuus, hetkittäinen pitkäveteisyys ja löyhä rakenne asettavatkin lukijalle omat vaatimuksensa, ei teoksen kieli kuitenkaan ole rasittavissa määrin modernistista. Musil kuvaa fragmentaaristakin maailmaa viimeistellyillä, polveilevilla lauseilla. Teksti ei hajoa sirpaleiksi eikä tee assosiaatioista rakenteellista periaatetta vaan säilyttää muotonsa. Lauseet ovat toisinaan proustilaisen pitkiä, mutta täsmällisiä.

Kristiina Kivivuoren oivallinen käännös paitsi välittää asian ja vaikutelmat myös maistuu hyvältä suussa. Kun Ulrich ja rakastajattarensa Bonadea kohtaavat ohimenevän intiimisti, kehittyy Bonadean polven tienoilla ”vastakohdista rikasta eloa – röyhelöistä reunapitsiä, sileätä sukkaa, jänteviä sormia ja hipiän suloisen raukeaa helmenhohtoa”. Juuri sopivan hajamielisenä huojuu luvun 28 tunnelmallinen päätöslause: ”Oli asfalttikevät, vuodenajoista tietämätön kevätpäivä kesken syksyn, kaupungit ne sellaisia taikovat ilmoille.”

Ainakin muutamien satunnaisten vertailuiden pohjalta Kivivuoren käännös vaikuttaa hyvinkin täsmälliseltä, mutta toisaalta hän on kuitenkin tarvittaessa uskaltanut ottaa näin haastavan käännöstehtävän edellyttämät vapaudet ja luoda uutta kielen kauneutta. Esimerkiksi ”animaalisen ahkeruuden viheliäinen kutka” alkusointuineen kaikkineen on yhä riittävän lähellä alkutekstin epämääräistä ”täimäistä tuntemusta” ja lisäksi soljuu paremmin. Kääntäjän kannalta painajaismainen ”seinesgleichen geschieht” ei ehkä kiteydy tarkimmalla ja eleganteimmalla mahdollisella tavalla ilmauksessa ”aina sama tapahtumain meno”, mutta viehättävältä sekin kaikessa vanhanaikaisuudessaan kuulostaa. Taitava kääntäjä osaa tarvittaessa olla myös kääntämättä, ja niinpä tohtori Schwungin sisääntulossa on hilpeää ”vaikuttavaa schwungia” pikemminkin kuin latteaa ”lennokkuutta”.

Keskeneräisenä teoksena Mies vailla ominaisuuksia jättää jälkeensä hienoisen tyhjyyden tunteen – olkoonkin, että kyseessä on tämän tunteen erikoinen, aavistuksen verran ylevöitynyt variantti. Aatteellisten päiväperhojen holtiton lepattelu; mittavat pohdinnat moraalista ja modernista ajasta; sellainen kielen tarkoitukseton kauneus, jota Nabokov löysi luonnosta – mihin tämä kaikki johtaa? Musil itse vastatkoon (ironisesti toki): ”Viekö kirjallisuus yleensä mihinkään tulokseen? Se on joko suunnattoman pitkä kiertotie elämyksestä elämykseen ja päätyy takaisin sinne mistä lähti, tai se on ärsytystilojen tiivistymää, josta ei missään suhteessa saa mitään selväpiirteistä irti. »Syvyyden vaikutelman on jokainen paljon useammin ja voimakkaammin saanut vesilätäköstä kuin valtamerestä», hän ajatteli, »siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisellä on enemmän tilaisuutta lätäköiden kuin valtamerien kokemiseen.»”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto