Reitari

Kun maalataan tauluja, maalataan kerralla sata. Kun pidetään juhlat, ne kestävät ainakin kaksi viikkoa. Kun talo ei miellytä, poltetaan se pois ja rakennetaan parempi. Kun masennus tulee, synkkyyttä kestää kuukausia. Kun rahaa alkaa tulla, sitä tulee kahmalokaupalla. Rosa Liksom on kirjoittanut pienen mestariteoksen toisesta Lapin taitelijasta Reidar Särestöniemestä. Kirjan kieli on näiden kahden taitelijan yhteinen Perä-Pohjolan murre. Liksom kirjoittaa hävyttömästi liioitellen, mutta niinhän Särestöniemi elikin.

Rosa Liksomin Reitari on valloittavan hauska ja samaan aikaan herkkä ja hulvaton. Liksom on tavoittanut Särestöniemen lappilaisen hulluuden, uhon ja lapsenomaisuuden, joita taiten käytetty Perä-Pohjolan murre hienosti korostaa. Reitari on kokonaan kirjoitettu murteella, mikä ei haittaa lukemista eikä ymmärtämistä. Jos jokin yksittäinen sana ei ole tuttu, väkevä tunnelma pitää kuitenkin otteessaan ja merkitys avautuu ikään kuin varkain. On vaikea edes kuvitella, että kirjaa olisi voinutkaan yleiskielellä kirjoittaa. Ainakin se olisi silloin ollut aivan toinen kirja. Vaikka Reitarin päähenkilöstä ei ole pienintäkään epäilystä, tuntuu, että Liksom Särestöniemestä kertoessaan kirjoittaa sukulaissielustaan ja näin samalla vaivihkaa rivien välissä itsestäänkin.

Liksom on onnistunut noin 150 pienellä sivulla kertomaan Reidar Särestöniemen perheen taustat ja historian, Reidarin tien taiteilijaksi ja elämän taiteilijana aallonharjoineen ja syvänteineen, luomisen tuskan ja riemun. Myös Reidarin omalakisen kommunismin kuvaus on upea. Liksom kuvaa myös oivallisesti palan 1960- ja 1970-luvun kulttuurielämää, kun Reidarin vieraina viipyvät mm. Brita ja Turtiainen ja pistäytyvät Kalervo Palsa ja Timo Mukkakin. Paikalta ei puutu edes maallinen valta, kun Särestön juhliin osallistuvat niin Kekkonen kuin Norbottenin maaherra Ragnar Lassinanttikin. Kun Kekkonen on päässyt ulos helikopterista ja kun kolme isoa miestä, Reidar, Kekkonen ja Lassinantti, seisovat Särstön kartanolla, Reidar toteaa paikalla olevan kaikki itsevaltiaat.

Ruokaa on paljon, varsinkin juhlissa. Hilloja on saaveittain, ja poroja teurastetaan kymmeniä. Leipiä leivotaan satoja, eikä juomaakaan totisesti puutu. Ruoka ja syöminen ovat suurimpia nautintoja ja ehdottoman oleellinen osa sosiaalista elämää. Hillitön ryyppääminen voi kestää jopa viikkoja. Sitten on taas työnteon vuoro, ja sitä tehdäänkin sitten oikein urakalla.

Reidarin elämän tärkein nainen on äiti Alma. Pikkuveli Anttu kuvataan reppanaksi, joka on koiraakin arvottomampi. Mainittakoon, että Reidarin kuoleman jälkeen Anton Särestöniemi toimi pitkään Särestöniemen museon itseoikeutettuna isäntänä ja oppaana, mistä tehtävästä hän nautti ja sai toivottavasti korvauksen ison veljen varjossa kuluneesta elämästä.

Kuuluisuuden tuomat hännystelijät Liksom esittää jotkut suoraan, jotkut hienovaraisemmin. Reidar käytti hävyttömästi hyväkseen hammaslääkäreitä ja heidän rouviaan, joiden hän ymmärsi tosiasiassa maksavan taulun alanurkassa olevasta taiteilijan nimikirjoituksesta.

Liksomin kirjojen tutuimpia hahmoja, Perä-Pohjolan peräkamarin poikia ei Reitarissa kuvata. Elämän juoksun ja sattuman varaan heittäytymisessä on näihinkin hahmoihin kyllä yhtymäkohtia. Hykerryttävä runsaus ja liioittelu tuo mieleen romaanin Kreisland (WSOY, 1996). Samaa runsasta otetta on myös Rosa Liksomin kuvataiteessa. Tästä viimeisin tuttavuus on hauska, moni-ilmeinen ja monielementtinen posliininmaalaus. Vaikka Liskom astioita maalaakin, tulos ei muistuta millään tavoin sitä mielikuvaa, joka posliininmaalauksesta taitaa useimmilla olla mielessään.