Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Voimaannuin, entä sitten?

Vesa Rantama, 5.3.2018
Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa 208 s., Sammakko 2017 Kääntäjä(t): Riikka Majanen

”Jokaiseen runoon, joista monet ovat muutaman sanan pituisia, tiivistyy kaikki se, mitä jokainen ruskea tyttö on koskaan ajatellut itsestään ja olemisestaan maailmassa”, kirjoittaa Koko Hubara yhteistyössä kustannusosakeyhtiö Sammakon kanssa toteutetussa, kirja-arvioksi nimetyssä tekstissään. ”Osallistu arvontaan ja voita itsellesi Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa!” huutaa banneri vieressä.

Rupi Kaur (s. 1992) on Intian Punjabissa syntynyt kanadalaisrunoilija, joka alkoi vuonna 2014 julkaista Instagramissa lyhyitä tekstejä yksinkertaisten kuvitusten kera. Hänen tunnettuutensa kasvoi toiseen potenssiin somejätin sensuroitua hänen kuvansa, jossa alushousuissa näkyy veritahroja. Samana vuonna hän omakustansi esikoisteoksensa milk and honey, jonka suuren suosion myötä toisen painoksen julkaisi kustantamojätti Simon&Schuster. Tänään kirja on käännetty kolmellekymmennelle kielelle ja sen myynti lasketaan miljoonissa.

Iskulauseet ja viiden pennin aforismit jättävät jälkeensä valjun tunteen oikeassa olemisesta.

Markkinointiyhteistyö ja kohderyhmäpuffaus istuvat luontevasti Kaurin menestyskirjan pirtaan, mutta kritiikkiä se tuntuu hylkivän. Runot ovat mitäänsanomattomia mutta liukkaita, niihin on vaikea tarttua muuten kuin voimaantumistarkoituksessa. Alun perin Instagramissa julkaistut tekstit päivittävät modernismin kuvakeskeisyyden keskittymiskyvyttömyyden aikaan. Ne vaikuttavat syntyneen aidosta ilmaisuntarpeesta, henkilökohtaisen ja kollektiivisen trauman kohtalonyhteyden oivaltamisesta.

Keskiöön nousee kehollisesti, joka solulla koettu epäoikeudenmukaisuuden kokemus, jota runot käsittelevät yksilöllisen terapiapuheen keinoin. Lukijan ylle ne pujottavat yhden lukuasennon pakkopaitaa. Iskulauseet ja viiden pennin aforismit vilistävät nopeasti silmien ohi ja jättävät jälkeensä valjun tunteen oikeassa olemisesta: että minä, lukija, olen hyvä ihminen, annan kukkien kukkia enkä tukahduta kenenkään luovuutta. En kuulu toksisen maskuliinisuuden kulttuuriin, sen sijaan olen herkkä ja ymmärtävä, aina kuulolla.

Nyökkään hyväksyvästi rohkealle paljastukselle: kyllä siitä nyt on saatava kertoa, että naiset vuotavat kuukausittain verta. ”[H]yväksy itsesi/ sellaisena kuin sinut on muotoiltu” (s. 172), Kaur kirjoittaa ja ilmeisesti samalla tiivistää jokaisen ruskean tytön ajatukset. Hänen kohderyhmänsä on kuitenkin huomattavasti laajempi: teosta myydään länsimaisille nuorille naisille ämpärikaupalla, ja eksotiikkaa annostellaan hillitysti. Runoissaan hän ei puhu suoraan rodusta, kulttuurista, uskonnosta tai muusta riskaabelista, mikä voisi jakaa laajan lukijakunnan mielipiteitä. Hänen kuvaamansa yhteisö on nimetön, vaikka ”häpeän” kaltaisten käsitteiden spesifin käytön kautta paikannettavissa intialaiseksi.

Somerunoilijoiden näkyvä esiinmarssi on saanut osan kirjallisesta maailmasta varpailleen.

Kaurin ja muiden somerunoilijoiden näkyvä esiinmarssi on saanut osan kirjallisesta maailmasta varpailleen, ja juoksuhaudat on kaivettu syvään: tuolla elitistien kuivakka salaliitto, täällä massojen epäkirjallinen taantumus. Keskustelu siitä, ovatko esimerkiksi Kaurin tekstit oikeaa runoutta, näyttää hedelmättömältä umpikujalta. Kyllä maailmassa on hyvin tilaa tällaisille runoille, vaikka samalla on sanottava, että ne antavat äärimmäisen suppean kuvan edustamastaan taiteenlajista.

Kysymys lukijan haastamisesta on minulle paitsi esteettinen, myös eettinen: yhden asian selkorunous luottaa banaalien totuuksien yleispätevyyteen ja on vaarassa tuudittaa lukijansa omahyväiseen uneen. Kaurin nuorien lukijoiden kokemuksia tekstien äärellä en halua vähääkään halveksua, mutta en myöskään osaa niihin eläytyä. Jos yrittäisin, teeskennelty innostukseni muistuttaisi Merja Kyllösen vaaliräppiä. Kuitenkin pidän todennäköisenä, että osa Kaurin yleisöstä lähtee laajentamaan makuaan ja myös kyseenalaistaa helpon affirmaation: nyt olen voimaantunut, kiitos siitä, mitäs sitten tehtäis?

Voiko huonoista runoista koota hyvän kirjan?

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osastoon, jotka muodostavat runoille varsin onnistuneen kehyskertomuksen. Kirjan hyveet liittyvätkin kertovalle proosalle ominaiseen draamaan ja kontekstointiin, enimmäkseen umpisurkeista runoista on taitavasti kasattu kokonaisuus, joka ei ole täysi suutari. Ensimmäisessä osastossa (”Satuttaminen”) esitellään tukahduttava isä-tytär -suhde, itsestään selvänä poseeraava kulttuuri, jossa patriarkaatilla on valta satuttaa ja jakaa tuomioita, samalla kun tytöillä ei ole edes oikeutta tulla kuulluksi:
”kun äitini avaa suunsa
keskustellakseen päivällisellä
isäni tunkee sanan hys
huultensa raosta ja käskee
olemaan puhumatta ruoka suussa
näin perheemme naiset
ovat oppineet elämään suut supussa”
(s. 35)

Tässä osastossa Kaur käyttää myös monikon ensimmäistä persoonaa kuvaamaan kulttuurin läpitunkevaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Tähän liittyvistä kokemuksista syntyy trauma, jonka käsittely on teoksen ydinmehua, ehkä jopa syy sen olemassaololle:
”polvemme
serkkujen
ja setien
ja miesten
auki kankeamat
kehomme
kaikkien väärien ihmisten koskettamat
niin että jopa turvallisuuden
täyttämässä sängyssä
me pelkäämme”
(s. 36)

Toinen osasto, ”Rakastaminen”, kuvaa totaalista hullaantumista toiseen ihmiseen, siis runouden aiheista ehkä vanhinta. Rakastettu runominä rinnastuu ekfrasiksessa tyhjän kankaan lupaukseen ja kammoon:
”ajatus sinusta
levittää jalkani
niin kuin maalaustelineen tyhjä taulu
kerjää taidetta”
(s. 57)

Kyse on täydellisestä antautumisesta, jonka sekaan lipuu vaivihkaa tummempia pilviä: vaientamista, omistushalua, tahallista satuttamista ja riitoja. Kolmanteen lukuun (”Hajoaminen”) mennessä osoittautuu, että paratiisilliseksi kuviteltu rakkaus oli sittenkin osallinen samaan patriarkaaliseen kulttuuriin, josta runominä luuli sen avulla paenneensa. Ensimmäistä kertaa kohdataan myös kysymys hänen omasta syyllisyydestään ja pahantahtoisuudestaan, kun kertoja havahtuu ihmisluonnon kaksijakoisuuteen:
”olen vettä

kyllin pehmeää
luodakseni elämää
kyllin kovaa
hukuttaakseni sen”
(s. 137)

Ilot ja kärsimykset jalostuvat coelhonkestäviksi mietelausemeemeiksi.

Kaur suosii kauttaaltaan mahdollisimman neutraaleja ja yleispäteviä kuvia, joiden voi luottaa olevan käännettävissä ja ymmärrettävissä kaikissa kielissä ja kulttuureissa. Niissä on vesi, tuli, ilma ja maa – ei roller derbyä tai somekampanjoita. Siksi analyysit hänen teksteistään aikalaisrunoutena menevät metsään ja vaativat keppihevosekseen mystisen ajan hengen: tämä on tätä aikaa, koska juuri tässä ajassa toiseutetut vaativat tulla kuulluiksi.

Viimeisessä osiossa (”Paraneminen”) koetaan suuri hegeliläinen synteesi, kun koetut ilot ja kärsimykset jalostuvat coelhonkestäviksi mietelausemeemeiksi, joiden avulla aloitetaan vapaa, itsenäinen ja vastuullinen elämä:
”jotkut ihmiset
ovat niin katkeria

heitä kohtaan
sinun on oltava myötätuntoisin”
(s. 190)

Kuuleeko Punjab?

Kauria on syytetty punjabilaistaustansa hyväksikäytöstä, köyhien ja lukutaidottomien naisten kärsimyksen universalisoimisesta koskemaan myös hänen kaltaisiaan länsimaissa toiseutettuja. Hänen pyrkimyksensä on yhtäältä äärimmäisen individualistinen (oman kokemuksen ilmaisu), toisaalta kollektiivinen (tuhoisien kulttuuristen käytäntöjen korjaaminen). Tässä skenaariossa on ongelmallista, että hän on haastattelulausunnoissaan nostanut oman kokemuksensa edustamaan ylisukupolvisia traumoja, ikään kuin Kanadaan nelivuotiaana muuttaneella runoilijalla olisi suora pääsy punjabilaisen kokemuksen lähteille.

Punjabilaistaustaisen tähtirunoilijan säteily ei resonoi riisipelloilla.

Tunnustuksellinen runoilija ei lopulta pysty tunnustamaan kokonaisen kollektiivin puolesta – köyhät ja lukutaidottomat ovat hänen sivuillaan yhtä hiljaa kuin ovat julkisuudessa aina ennenkin olleet. Punjabilaistaustaisen tähtirunoilijan säteily ei resonoi riisipelloilla. Silti lukija voi ajatella kuulleensa myös siellä työskentelevien punjabilaisten ja kenties laajemmankin ruskeiden tyttöjen yhteisön murheet heidän nohevan edusnaisensa välittämänä.

Kaur on onnistunut esiintymään omalle taustayhteisölleen kirjallisten tabujen murtajana, yhtenä meistä vieraissa eliitin pöydissä. Samaan aikaan hän on kirjoittanut tekstejä, joista rodulliset muuttujat on kliinisesti poistettu. Näitä on onnistuneesti markkinoitu laajalle yleisölle milleniaalisen sydänsäryn definitiivisinä kuvauksina, ja näillä markkinoilla punjabilainen tausta ja kirjoittajan ”ruskeus” merkitsevät kasvavaa autenttisuutta. Siis lisää myytyjä kirjoja, kunhan niiden kirjoittaja ei vain erehdy kyseenalaistamaan lukijoidensa etuoikeuksia.

Kaurin runous on kaikessa yksinkertaisuudessaan houkutteleva kohde parodialle, ja verkko onkin täynnä osuvia tribuutteja hänen poetiikalleen.

“there’s a difference between
someone telling you they’re ordering pizza
and them actually
ordering pizza
-rupi kaur”

“two bros
chilling in the hot tub
five feet apart ’cause they’re

not gay
-rupi kaur”

Vastaava ilmiö Suomessa oli erityisesti Twitterissä villitsevät #teeomapapruruno-kampanja Paperi T:n runoteoksen Post-alfan ilmestyttyä syksyllä 2016 ja myytyä painoksensa loppuun. Yhteyden huomasi (positiivisessa valossa) myös Koko Hubara aiemmin siteeraamassani puffissa. Parodiat paljastavatkin sekä näiden runoilijoiden heikkoudet että vahvuudet. Yhtäältä heidän oma äänensä on niin tunnistettava, että laajat joukot pystyvät omaksumaan sen piirteitä ja riffailemaan sillä riemastuttavasti. Toisaalta julkisivun repsottavan reunan alta kajastaa suunnaton onttous, johon parodioiden toimivuus perustuu. Kun tyyli on hallussa, mikä tahansa mitä sillä sanoo, merkitsee yhtä paljon tai vähän.

Julkisivun repsottavan reunan alta kajastaa suunnaton onttous, johon parodioiden toimivuus perustuu.

Nämä runoilijat ovat kulttuurisia muuttujia, helposti hyödynnettäviä merkitsijöitä, jotka edustavat monia hyviä, kauniita ja cooleja asioita, mutta eivät onnistu sanomaan oikein mistään mitään. Tänään he ovat kaikkialla, marssivat viraalisti joka niemeen, notkoon ja saarelmaan – huomenna he ovat poissa. Tulevaisuuden tutkijoilla tulee olemaan työnsarkaa Rupi Kaurin suosion selittämisessä. Todennäköisesti työ jää tekemättä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto