Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmisten ja valaiden laulut

Jani Saxell, 18.5.2011
Saara Henriksson: Moby Doll 192 s., Into 2011

Moby Doll oli ensimmäinen ihmisen vangitsema miekkavalas. Kanadan Vancouverin satama-altaaseen suljetusta eläimestä tuli 1960-luvun puolivälin mediatähti.

Nimi sopii Saara Henrikssonin (s. 1981) monikerroksiselle esikoisromaanille. Kirjailija lomittaa yhteen ekologista scifiä ja Pohjois-Norjan kalastuskaupunkien apeaa realismia, ihmisten ja valaiden lauluja, rakkauden ja kohtaamattomuuden filosofista pohdintaa, Helsingin opiskelija- ja aktivistipiirejä ja Jäämeren syvyyksiä.

Aloitetaan läheltä. Jenny ei pääse eteenpäin Sibelius-Akatemian lopputyönsä kanssa. Hänen mielessään kummittelee lapsuuden Jäämeren-loma, laivan pohjan läpi kuulunut valaiden laulu. Hän saa mielipuoliselta kuulostavan idean: lähteä etsimään puuttuvaa inspiraatiota merten jättiläisiltä. Uusiksi pantuun lopputyösuunnitelmaan tulee hienoja termejä, kuten ”pohjoinen luontoyhteys” ja ”identiteettiprojekti”.

Ihmislajin akatemioissa tarvitaan luokittelut ja lokeroinnit. Mutta kuten Henriksson kirjoittaa: ”Opetetut eläimet ovat surullisia.” Moby Dollkin pakeni Jennyn mukaan ”(…) nimiä ja määrittelyjä, kohtaloaan sirkuseläimenä.”

Tämä pätee myös romaanin henkilöihin. Jennyn ex-poikaystävä Jokke on teologian laitoksen dropout, entinen järjestöaktiivi ja nykyinen ympäristöministeriön virkamies, harmaa puurtaja, joka haaveilee soittavansa jazzia mustat lasit silmillä. Kolmen vuoden takainen rakkaus on alkanut suurin odotuksin Vanhankaupunginlahden Lammassaaresta, ekoaktivistien pyhätöstä. Mutta molemmat alkoivat rakentaa muureja maailmojensa suojaksi, esittää vaatimuksia siitä, millainen toisen pitäisi olla.

”Jenny tarttui Jokkea kädestä viileänä alkukesän iltana ja ajatteli, nyt hän pääsee eteenpäin. Mutta Jokke oli niin kuin muutkin, kuin lempimusiikki kuultuna ensimmäistä kertaa, kaikki seuraavat kerrat ovat haalistuneita toisintoja.”

Identiteettihaahuilusta ihmiskuntatason kysymyksiin

Henriksson lisää vaivihkaa kerrontansa kierroksia ja tarinan ulottuvuuksia. Romaanin ensimmäinen kolmannes tarkastelee vähäeleisen tarkkanäköisesti nuorten aikuisten identiteettihaahuilua. Se on kuin 2000-luvun Helsinkiin päivitettyä Tšehovia: taideopiskelijoiden hysteeristä heimolaisuutta, joka syntyy yhteisestä stressistä, kantakapakoiden opiskelijahintoja, Alppilan kallioita ja Rikhardinkadun kirjaston tornissa kiipeilyä.

Jennyä ajaa lapsuudenmuisto ja puuttuva sävel.

Mutta arkirealistinen taso on vasta laituri, jolta hypätään syviin vesiin – ja tarkastelemaan ihmiskuntatason kysymyksiä.

Jenny hankkiutuu Norjan vuonoja ja salmia kyntävälle kalastusalus Lady Franklinille, toisen visionsa ajaman naisen, valastutkija Hope Verbeekin seuraan. Taivaanrannanmaalareilla on varaa vuokrata alusta vain lyhyiksi ajoiksi kerrallaan.

Kapteeni Märtha, kolmea lastaan kaitseva nukkavieru nelikymppinen, suree tukien vähenemistä ja polttoaineen kallistumista. Silti alustavat luotaukset näyttävät huimilta: kotivesillä on luvassa valaskansanvaellus. Valaanpyyntialuksille on alkanut tapahtua outoja onnettomuuksia.

Jennyä ajaa lapsuudenmuisto ja puuttuva sävel, Jokkea taas kaihertamaan jäänyt rakkaus. Hän hankkiutuu pohjoisten merialueiden luonnonvarojen käyttöä, suomeksi sanottuna hylkeen- ja valaanpyyntiä, ruotivaan työryhmään – ja sen toimeksiannosta Jäämeren rannoille.

Siis mies etsii naista ja nainen etsii valasta.

Nimien ja määrittelyjen meri

Into Kustannus on tänä keväänä laajentanut julkaisuohjelmaansa yhteiskunnallisista pamfleteista ja Novaja Gazeta– ja Le Monde Diplomatique –lehtien suomalaispainoksista kaunokirjallisuuteen. Ensin tuli Veera Aaltosen toimittama kantaaottavien nykynovellistien antologia Kesä Rynkyn kanssa ja nyt Moby Doll.

Tamperelaisella toimittajalla Henrikssonilla on itselläänkin aktivistitaustaa ja lisäksi science fiction –harrastuneisuutta. Tämä voi pelottaa joitakuita.

Mielestäni aivan turhaan. Vaikka ihmiskunnan nykykurssin itsetuhoisuus ja älykkäiden, mystisten valaiden lahtaamisen epäinhimillisyys käyvät selväksi, Moby Doll ei räyhää, saarnaa tai julista. Henriksson kirjoittaa aistivoimaista, musikaalista kieltä, pikemminkin vihjaa kuin vääntää rautalangasta.

Saavuttamattoman jahtaamisen filosofiaa luodataan, samoin luonnon ja ihmisluonnon rajoja, kohtaamisen vaikeutta ja silti välttämättömyyttä.

”Meri on raja ihmisen ja eläimen välissä. Se erottaa heidät ja eroista syntyy nimien ja määrittelyjen meri. Sen meren läpi eivät mitkään viestit kanna.”

Vienanmeren valaanpyytäjistä uiviin tehtaisiin

Lukijan tietämys lahti-, ryhä- ja maitovalaista, pohjoisen merenkulun historiasta ja alkuperäiskansojen luontosuhteesta kasvaa kohisten.

Vienanmeren valaanpyytäjät kohtelivat saalistaan kunnioituksella, veljinään. Nyt uivat tehtaat, teolliset valaanpyyntialukset, pilkkovat jättiläisnisäkkäät kauppatavaraksi tai tiedemiesten mikroskooppien alle. Silti tieteellis-tekninen maailmanaika on vielä ymmällään salaperäisten valaiden kanssa.

Eteläisen ja pohjoisen pallonpuoliskon valaat eivät koskaan kohtaa. Kun etelästä uidaan trooppisille vesille lisääntymään, pohjoisen valaat muuttavat arktisille syömäpaikoilleen. Silti valaat pystyvät kommunikoimaan keskenään Australiasta Etelä-Amerikkaan, muuttamaan kuin yhteisestä päätöksestä. Laajakaista-ihmiskunta ei ole löytänyt samanlaista yhteistä tietoisuutta.

Merten saastuminen, porauslautat, laivojen melu, armeijain kokeet, tutkien ja sukellusveneiden aiheuttamat häiriöt sekoittavat tätä vuosimiljoonaista muuttoliikettä. Valaita ajautuu oudoille rannoille kuolemaan.

Vastaavaa luontosuhdetta ja omistautumista ei citynokkelassa nuoressa nykykirjallisuudessamme liikaa tapaa. Lähinnä tulevat mieleen Maarit Verrosen reppuselkäreissaaminen pohjoisilla rannoilla, Tiina Raevaaran luonnontieteellinen ote – tai Johanna Venhon ja Vilja-Tuulia Huotarisen runojen panteistiset, kansanperinteestä ammentavat sävyt, sukupolvien ketjun feminiininen hahmottaminen.

Silti Moby Doll ajautuu paikoin faktavyörytyksen karikoille. Kerrotut asiat ovat sinänsä kiintoisia – ja karmivia. Maailman valaanpyynnin huippuvuonna 1962 pyydystettiin enemmän valaita kuin 1800-luvun laivastot yhteensä. Isojen valaanpyyntimaiden sanelupolitiikka, yksipuolinen vetäytyminen sopimuksista ja pienten saarivaltioiden ostaminen puolelleen muistuttavat ikävällä tavalla kansainvälistä diplomatiaa, sota- tai kauppapolitiikkaa.

Mutta vähemmälläkin olisi pärjätty 187-sivuisessa, muuten hallitussa romaanissa. Kun romaanihenkilöt esitelmöivät toisilleen pitkällisesti, paperinmaulta ei voi välttyä.

Suolanmakua, kalanhajua ja haurasta toivoa

Pääosin taustatyö on taipunut kutkuttavaksi kaunokirjallisuudeksi. Moby Dollin maailma on konkreettinen ja tosi, suolanmakuineen, kalanhajuisine villapaitoineen, työhanskoineen, sätkänpuruineen ja peltisine Läkerol-purkkeineen. Kalastusaluksen arki voi merkitä aavan meren mökkihöperyyttä.

Märthan kamppailu elinkeinonsa puolesta ja pohjoisten rannikkokaupunkien sinnittely on kuvattu myötätunnolla. Rivien välistä voi aistia kaipuuta ihmisenkokoisen kalastuksen aikoihin.

Puolenvälin hienoisen kerronnallisen rasvatyynen jälkeen romaani yltyy melkoisiin kierroksiin. Jokke kulkee rakastettuaan kohti autonomisen anarkistikollektiivin pyörittämällä kuunari Rosa Luxemburgilla. Aktivistit ovat törmäyskurssilla valaanpyyntialuksen kanssa. Ja Jenny on löytämäisillään sen, mitä on ikänsä etsinyt.

Reaalifantastisesta vireestä huolimatta paino on tämänpuoleisissa asioissa.

Onko Moby Doll sitten science fictionia? Romaani, jonka yhtenä näkökulmahenkilönä on suuri valkoinen valas ja jossa kerrotaan maitovalaasta, joka ui Atlantilta Vienanmerelle ja synnytti ensimmäisen šamaanin ihmisten keskuuteen, ei ihan asetu suomalaisen perusrealismin jatkumoon. Reaalifantastisesta vireestä huolimatta paino on tämänpuoleisissa asioissa.

Maailmankirjallisuuden puolelta mieleen tulevat ekologisen scifin pioneerit Ursula K. Le Guin ja Kim Stanley Robinson. Erityisesti Robinsonin Antarktika (suom. Jaakko Kankaanpää, Otava 2000) tuntuu oudolla tavalla miltei Moby Dollin sisarteokselta.

Edistyksellisten amerikkalaisutopistien tapaan Henriksson ei tarjoile muodikkaita maailmanlopun näkyjä, vaan haurasta toivoa.

”On mahdollista puhua vieraan lajin kanssa. On mahdollista muuttua näkymättömäksi, matkustaa ajassa. Kysymys on vain siitä, miten määritellään vieras. Kenelle on näkyvä, mihin raja piirretään.”

Ja sama pätee tietysti lajeista vieraimpaan: toiseen ihmiseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto