Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pakenematon sukupuoli

Joonas Säntti, 8.4.2018
Saara Turunen: Sivuhenkilö 236 s., Tammi 2017

Enpä muista toviin lukeneeni kirjaa, jonka maailmankuva ja asetelmat herättivät näin vahvoja tunteita. Saara Turusen toinen romaani on lyhyt ja nopeasti luettava, mutta sitä sulatellessani ehdin kuluttaa useamman päivän ihmetellen, miten ja miksi teksti onnistui minua hämmentämään ja ärsyttämään. Lukukokemusten kannalta ärsyttävä on ehdottomasti parempi kuin tyhjänpäiväinen. Sitä Turusen kirja ei ole, varsinkaan aiheidensa puolesta.

Kriitikon hutiloiva arvio ajaa kirjailijan psyykkiseen kriisiin.

Teos jatkaa palkitun esikoisteoksen omaelämäkerrallisella linjalla. Takakannessa Sivuhenkilöä kuvaillaan romaaniksi ”yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämästä”, joten nimettömäksi jätetty kertojaminä tulee nopeasti tulkittua kirjailijan omakuvaksi. Tekstin ajankohtaisuus ei kuitenkaan ole julkisuushakuisissa paljastuksissa suomalaisista taiteilijapiireistä, vaan elämään ja kirjailijuuteen liittyvien sukupuolirakenteiden ruotimisessa. Kritiikin kannalta ei sovi unohtaa käsittelevänsä kirjaa, jossa kriitikon hutiloiva arvio ajaa kirjailijan psyykkiseen kriisiin. Lienee siis syytä ottaa tehtävä kaikella mahdollisella vakavuudella.

Naisia ja miehiä vuonna 2018

Oli yllättävää lukea pääkaupunkiseudulle sijoittuvaa, taiteilijaelämää kuvaavaa nykyromaania, jossa sukupuoliroolit ovat näin perinteiset. Sivuhenkilössä kuvattu nyky-Suomi koostuu kahdesta eri lajista, naisista ja miehistä. He eivät asu edes samassa todellisuudessa. Naisten maailma on huolehtimisen, lastenhoidon, arkisen stressaamisen ja jatkuvan syyllisyydentunteen kyllästämä. Kertoja, joka on onnistunut taiteilijuutensa avulla osaksi irtautumaan odotetusta elämänkulusta, tuntee välillä häpeää ja syyllisyyttä tästäkin.

Silloin kun eivät ole ampumassa eläimiä tai nauttimassa etuoikeuksistaan, mieshahmot saapuvat paikalle siirtämään kodinkoneita, korjaamaan pyöränketjuja ja puhumaan urheilusta. Eräässä kohdassa kertoja eksyy vauvajuhlien aikana keittiöön, jossa kaksi miestä sattuu juttelemaan siitä, kuinka feminismi on mennyt liian pitkälle. Kun nuori kertoja haluaisi puhua ensi kertaa lukemansa Oman huoneen merkityksestä perheensä kanssa, hänet hiljennetään. ”Naiset, jotka eivät aja kainalokarvojaan ovat edelleen ällöttäviä”, kuuluu veljen vastine (s. 171). Elämäkerrasta luettuna tällaiset tilanteet tuskin herättäisivät epäilyksiä, sen sijaan romaanissa ne ovat asetelmallisia.

Nimettömäksi jätetyn kertojan tavoin muut henkilöt esitetään ilman yksilöivää nimeä, kuten ystävänä tai kuuluisana ystävänä tai kirjailijaystävänä. Myöhemmät sanavalinnat ja tilanteet kuitenkin sukupuolittavat nuo henkilöt melko selvästi. Myös kertojan entinen rakkaus, ulkomaalainen mies, kuvataan lyhyesti lapsen tai sympaattisen eläimen kaltaisena tyyppinä, jolle elämä on vain jalkapalloa ja coca-colaa. Yhtään kärjistämättä: miesten elämä on helppoa, naisten elämä vaikeaa. Miehet huokuvat synnyinlahjana saatua loputonta itsevarmuutta, mutta naisen perintö on epäillä itseään kaikessa.

Yhtään kärjistämättä: miesten elämä on helppoa, naisten elämä vaikeaa.

Epäsovinnaisten ja epäkäytännöllisten elämänvalintojen oikeuttamisen vaikeus kuuluu taiteilijakuvausten perusaiheisiin, samoin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus, jonka Turunen suorasanaisesti välittää. Näihin kokemuksiin samastuminen tuntuisi erittäin helpolta, jos kirja ei jatkuvasti muistuttaisi lukijaa tasan Kahdesta Sukupuolesta. Onko se tietoinen valinta? Ulkopuolisuuden kokemus voi varmasti olla mieslukijallekin ihan tarpeellista, koska naiset kokevat kohdeyleisöön kuulumattomuutta tuon tuosta.

Jos hahmojen piparkakkumuottisuus on osa tekijän strategiaa, valinta on periaatteessa hyväksyttävä. Romaanin lukeminen aktiivisesti sukupuolioletuksista eroon pyristelevänä ihmisenä tuntuu kuitenkin vähän siltä kuin tulisi lyödyksi päähän Marsilla ja Venuksella. On ankeaa huomata, miten samat vanhat, 1960- ja 70-lukujen kirjallisuudessa käsitellyt sukupuoliasetelmat vain toistuvat ja toistuvat Turusen taiteilijaromaanissa. Oudosti tilanne on jopa ahdistavampi, koska taistelevan feministin sijaan kirjassa puhuu ääni, joka kertoo etsivänsä isähahmon hyväksyntää.

Asetelma ei koske vain henkilökuvausta vaan kaikkia kirjassa kuvattuja sosiaalisia tilanteita.  Turusen kuvaamassa Suomessa miehet lukevat pelkästään sotakirjoja, poikkeuksena intellektuellimiehet, jotka silti lukevat vain toisten miesten miehistä kertovia kirjoja. Nuorempi sukupolvi toistaa samoja asetelmia: kertojan silmien edessä taidekoulun tytöt muuttuvat hiljaisiksi nukeiksi, kun pojat pääsevät ääneen. Kertoja itse toteaa suoraan pelkäävänsä ja kadehtivansa miehiä, mutta etsiytyvänsä silti näiden seuraan (s. 155). Siperian matkallakin hän uskaltaa puhua feminismistä suomalaisen ystävänsä kanssa vain ”hiljaisella äänellä ravintolan perimmäisessä nurkkapöydässä” (s. 84).

Henkilökohtainen on poliittista, mutta kuinka kriittistä se on?

Tunnelma ei kuitenkaan ole vihainen ja syyttävä, kuten vaikka Carol Shieldsin Ellei-romaanissa tai piikittelevän satiirinen kuten Liv Strömqvistin poliittisissa sarjakuvissa, vaan enemmän ahdistunut, aggressiivisen sisäänpäin kääntynyt. Ymmärrän romaanin kuvauksena häpeästä, sisäistetystä mieskatseesta, kyvyttömyydestä saavuttaa omaa haluaan. Kuten kirjan nimikin ehdottaa, naisen on edelleen helpompi päätyä sivuhenkilöksi omassa elämässään.

Niinpä kirjan yhteiskunnallinen tematiikka on todella painavaa. On tarpeellista käsitellä miten harvoin naisten elämää koskevat asiat tulevat tunnistetuiksi laajoina ongelmina. Samoin taidekaanonin sukupuolijaon räikeys on ilmeinen tosiasia, jonka soisi muuttuvan nopeampaan tahtiin. Alun omistus, ”Niille joiden kirjoitukset ovat muuttuneet tomuksi”, liittynee juuri tähän. Sivuhenkilö on varmasti kirja, josta lukijat löytävät kosketuspintaa omaan elämäänsä myös arjen pienten ilmiöiden tasolla. Siinä kirjoitetaan näkymättömästä työstä, kuten siitä että tasa-arvopuheista huolimatta naiset päätyvät useammin siivoamaan juhlien jäljet. Romaanista löytyy runsaasti tällaisia välittömästi tunnistettavia tilanteita ja puheenaiheita.

Kuten kirjan nimikin ehdottaa, naisen on edelleen helpompi päätyä sivuhenkilöksi omassa elämässään.

Kertojaminän äärimmäinen epävarmuus on lähtökohtaisesti kiinnostavampaa kuin esikuvaksi kirjoitetun feministisen sankarihahmon seuraaminen. Sillä on kuitenkin varjopuolensa. Romaanin näkökulmat jäävät tarpeettoman hämäriksi, kun lukija joutuu jatkuvasti miettimään miten kertojan maailmankuvaan on tarkoitus suhtautua. Onko Turunen kritisoimassa sitä, että hänen esikoiskirjansa tuli luetuksi ”vain” nuoren naisen kasvutarinana vai sitä, että joillekin nuoren naisen kasvutarinat ovat ”vain” nuoren naisen kasvutarinoita? Kuuluuko hän siis itsekin näihin jälkimmäisiin? Onko toimivaa kritisoida sukupuoliroolien opettamista romaanissa, joka samalla korostaa naisten ja miesten kokemusmaailmojen loputonta erillisyyttä?

Valitettuaan siitä, kuinka mieskirjailijan yksilöllinen ääni tavataan ymmärtää universaalina, kertoja päätyy toteamaan kuinka ”kaikki naiset inhoavat itseään jollain tavalla” (s. 183). Intiimin tunnustuksellinen minä onkin nyt kaikkien maailman naisten ääni. Tuollainen asetelma vaatii kritiikkiä, riippumatta siitä onko kriitikko nainen, mies vai muu.

Minua harmittaa sellainen, että puolestani tehdään oletuksia siitä, mikä minua kiinnostaisi ja mikä ei” (s. 91), toteaa kertoja tilanteessa, jossa kokee tulleensa suljetuksi ulkopuolelle. Kukapa siitä pitäisi? Silti sama oletuskoneisto pyörii kertojan omassa päässä. Katsokaapa mitä hän ajattelee esimerkiksi ”hemmottelusta”:

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan.” (s. 183)

Kirjoitustyylistä on hankala hahmottaa, milloin kirjan painajaismainen sukupuoliroolitus on kärjistävää ironiaa ja milloin puhtaasti realismiksi tarkoitettua. En ole vieläkään ihan selvillä siitä, pyrkiikö teos purkamaan kaksinapaista maailmanjärjestystä vai tulevatko tällaiset ”olemukset” sittenkin moninkertaisesti vahvistetuksi.

Sedän ääni kirjallisuusinstituutiossa  

Luenko tekstiä liian suoraviivaisesti? Tulinko unohtaneeksi kriittisen lukijan peruslähtökohdan? Eihän kertojaa ole tarkoitus ymmärtää kirjailijaksi, ainakaan kaikessa! Ongelma on kuitenkin siinä, miten selvästi Turunen kirjoittaa joissain avainkohdissa nimenomaan itsestään. Olen tottunut siihen, että autofiktiossa ja omaelämäkerrallisessa romaanissa kirjailijaminän ja kertojanäänen hämärällä suhteella on muutakin merkitystä kuin jättää lukija arvelemaan, tapahtuiko tilanteita oikeasti vai ei. Erolla soisi tehtävän jotain. On tunnustettava, että en tiedä mitä Turunen sillä tekee.

Yhden kriitikon vähättely asetetaan esimerkiksi koko kirjallisuusinstituution vähättelystä.

Romaanissa viitataan suoraan Helsingin Sanomien kritiikkiin vuodelta 2015. Esikoiskirjan vastaanotolla on erityinen asema draaman kaaressa. Kertojan pettymys ohilukemisen äärellä on niin vahva, että tuntuu kuin ”lattia murenisi altani ja seinät alkaisivat halkeilla” (s. 75). Yhden kriitikon vähättely saa laajemmat mittasuhteet, kun se asetetaan yhdeksi esimerkiksi koko kirjallisuusinstituution ja vielä laajemmin miesten hallitseman maailman harjoittamasta naisten vähättelystä. Sivuutetuksi tuleminen sysää kertojan masennukseen, josta kuitenkin syntyy tarpeellista kelailua, lopulta myös lukijan käsissä oleva uusi kirja. Romaanissa kritiikkiä kuvataan esimerkiksi tähän tapaan:

Eniten minua harmittaa kuitenkin kai se, ettei kirjaani käsitellä kirjallisuutena, tai minään sellaisena, jolla olisi itseään suurempaa merkitystä. Pikemminkin siitä kirjoitetaan aivan kuin kyseessä olisi jokin viihdemaailman ilmiö, juorulehden tapaus, rallikuskin toilailu tai kokkiohjelman pohjaan palanut kakku. Kirjan kieltä ja tyyliä ei kuvailla. Yhtäkään kirjallista viitettä ei ole löytynyt. Miksei kirjaani ole verrattu mihinkään aikaisemmin kirjoitettuun? Eikö sitä ole katsottu sen arvoiseksi vai onko arvostelijalla ollut vain kiire?” (s. 74)

Pitihän se kaivaa esille, ”maamme huomattavimman sanomalehden” arvostelu. Kritiikki on heikosti muotoiltu ja antaa romaanin sävystä oudosti vääristyneen kuvan. On helppo jakaa Turusen ihmettely arvostelun setämäisistä äänenpainoista, jossa naiset ovat likkoja ja neitoja. Toisaalta arvio oli sävyltään positiivinen, kirjaa kehuttiin jo otsikossa – asia, jonka Turunen kirjassaan sopivasti ohittaa.

Tuntuu selvältä, että kirjailija puhuu varsin suoraan kertojan suulla muutamassa muussakin kohdassa, esimerkiksi miettiessään miksi esikoiskirjan tyyli ei saa samanlaista ymmärrystä kuin miehen kirjoittama ”urheiluaiheinen romaani” tai historiallinen fiktio:

”Voisin ottaa Katariina Suuren tai Kaarina Maununtyttären ja käsitellä omaa narsismiani heidän elämänsä kautta. Silloin se ei olisi aivan yhtä kiusallista kuin jos käsittelisin sitä suoraan, ilman fiktion helpottavaa kerrosta, sitä saatettaisiin kutsua jopa kirjallisuudeksi.” (s. 153)

Proosallista menoa

Tässä onkin toinen Sivuhenkilön herättämä hämmennyksen aihe. Ollakseen autofiktiota tai ylipäätään fiktiota kirja hyödyntää hämmentävän vähän kertomakirjallisuuden potentiaalia. Kyllä, juuri sitä kirjallisuudellisuutta kaipaisin. Ei, monikerroksisuus ei ole rehellisyyden vastakohta.

Eräässä vaiheessa pakollisiin miesklassikoihin kyllästynyt kertoja valmistelee omaa listaansa, jossa luetellaan tärkeitä naisten kirjoittamia kirjoja ”yhtä mielivaltaisesti kuin klassikoiden kaanon on tähänkin asti kirjattu” (s. 184). Onko kirjan sivuilla julkaistu lista sitten jonkinlainen avain kirjailijan omaan tyyliin? Ei todellakaan. Charlotte Brontën runsaat, tunnekuohuiset kuvailut ovat kaikessa 1800-lukulaisuudessaan kuin avantgardea tähän 2000-luvun suomiproosaan verrattuna, puhumattakaan Woolfin, Rhysin tai Duras’n tapaisista tärkeistä uudistajista. Sivuhenkilö ei ole edes etäistä sukua Cixous’n naiskirjoituksen poetiikalle tai Jelinekin musikaalisille ahdistusvariaatioille. Kaikilla näillä kirjailijoilla tyyli on sisältöä, kieli kapinan väline.

Sen sijaan Turusen romaani koostuu enimmäkseen tutuista, helppolukuisista virkkeistä, joissa kertoja suorapuheisesti toteaa mitä minulle tapahtui ja mitä minä siitä ajattelin. Siirtymät on merkitty tekstikappaleiden alkuun niin selvästi, että epäilyksen varjokaan ei ehdi mielessä vilahtaa. Tähän tapaan:

Muistan lapsuudesta erään naisen.” (s. 17)
Muistan hyvin viime syksyn, kun marjoja poimittiin.” (s. 33)
Muistan erään seminaarin, jossa…” (s. 53)
Mieleeni tulee eräs muisto.” (s. 55)

Kertojan muuttuvia tunnelmia heijastelee vuodenaikarakenne (keväästä kevääseen), johon perinteitä kumartaen yhdistetään uuden toivon versominen, kehityskertomuksen kaari, maailmankirjallisuuden tutuin tarinallinen sulkeuma. Eikö tämä sitten ole juuri sitä ”fiktion helpottavaa kerrosta”?

Kuin ihmisen päälle olisi vedetty kokolattiamatto tai elämäniloa eristävä patriarkaatti-parketti.

En voi olla vertaamatta Sivuhenkilöä Laura Gustafssonin viime vuonna julkaistuun Pohjaan, jossa on paljon samanlaista tunnustuksellista ja yhteiskunnallista tematiikkaa. Siinäkin käsitellään menestyjän heikkoa itsetuntoa, ruumiin häpeää, masokismia, taidemaailman seksismiä ja kiltin tytön syndroomaa. Pohjassa kuitenkin hyödynnettiin ilakoivammin kirjoittamisen tyylejä, kerronnan moniäänisyyttä ja keskipakoisuutta. Vaikka sukupuoliasetelma oli Gustafssonilla yhtä kärjistetty ja teoksen maailma koostui ”tytöistä” ja ”sedistä”, sen suhde lukijan mahdollisesti erilaiseen kokemusmaailmaan tuntui myös sallivammalta ja jännittävästi huokoiselta.

Turunen epäilemättä taitaa useamman tyylin. Kirjassa on lyhyitä jaksoja, joiden ote on huomiota herättävän erilainen. Esimerkiksi käy mainio, ilkikurisen humoristinen kuvaus metsän eläimien kyvystä aistia metsästysreissulle saapuvien kaupunkilaisurosten lähestyminen. Lukijana voi tuntea, kuinka teksti hetkeksi vapautuu ja kohoaa, ivailee puunlatvasta katsoen miesten tärkeilylle ja heikkoudelle. Se on vihaisuutta, jota on helpompi käsitellä ja ymmärtää kuin moninkertaisesti käpertynyttä tuskailua.

Tällaisiin kohtiin verrattuna tuntuu mahdolliselta ajatella, että laajempaa osaa määrittävä kielen tasaisuus on tietoinen ratkaisu. Ehkä sen on tarkoitus välittää jonkinlaista puutuneisuutta ja masennusfiltteriä. Vähän kuin ihmisen päälle olisi vedetty kokolattiamatto tai elämäniloa eristävä patriarkaatti-parketti. Mutta toimiiko tällaisen kokemuksen suorasanainen välittäminen sitten oikeasti yhteiskuntakritiikin välineenä?

Mielestäni sukupuolirooleja sopii pelkistää, kärjistää tai karnevalisoida, kunhan pyritään johonkin yllättävään ja erilaiseen. Tämän kirjan kohdella stereotypiat yhdistyvät tuttuun realistiseen proosatyyliin ja synkeään itsetarkasteluun, jossa minän ongelmat ovat kaikkien naisten yhteisiä ongelmia. Näiden kohtaaminen tekee Sivuhenkilöstä hämmentävän konservatiivisen, vaikka kirjailija osuu jatkuvasti käsittelemisen arvoisiin kipukohtiin.

Näitä edelleen ajankohtaisia aiheita voisi lähestyä rohkeasti, vihaisesti, katkerasti, vittuilevasti ja monipuolisesti myös esseessä, manifestissa tai muistelmatekstissä. Nyt vaikutelmaksi jäi, että Sivuhenkilöstä tuli romaani lähinnä siksi, että ihmiset ostavat ja lukevat helpommin tuon lajin kirjoja. Nuivana kriitikkona haluan paremman syyn.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto