Juhani Aho (1861–1921) kuului realistien sukupolveen, joka lavensi ja valtavirtaisti Aleksis Kiven aloittaman suomenkielisen kaunokirjallisuuden perinteen. Vuosi 2011 kääntää katseet Ahoon, sillä hänen syntymästään on kulunut 150 vuotta.

Ahoon, iisalmelaisen papin poikaan, asetettiin suuria toiveita heti ensimmäisten teosten ilmestyttyä. Ahon varhaiset, yhteiskunnan modernisoitumista kuvaavat teokset, kuten novelli Kun isä lampun osti (1883) ja pienoisromaani Rautatie (1884), herättivät toiveita uutta kansalliskirjailijaa odottaneissa aikalaiskriitikoissa.

Naiskysymystä sivuavan romaanin Papin tytär (1885) myötä Ahoa alettiin pitää eturivin kirjailijalupauksena, mutta Yksin-teoksen (1890) kuvaus jouluyöstä prostituoidun kanssa synnytti kuuman debatin taiteen moraalista ja taiteilija-apurahojen oikeutuksesta. Konservatiivinen kritiikki oli vastustanut kiivaasti jo yhteiskuntakriittistä realismia, ja Yksin-teos sai paikoin tyrmäävän vastaanoton.

1900-luvun puolella alkoi Nobelin palkinnon odottaminen.

Vuodesta 1891 lähtien ilmestyneet lastukokoelmat otettiin kuitenkin ihastuneina vastaan, ja Papin rouvan (1893) katsottiin lunastaneen kirjailijaan asetetut odotukset. Ahon asema eturivin kirjailijana vahvistui myöhemmän tuotannon kautta. Mainita voi esimerkiksi poliittista tilannetta heijastelevat lastut, kansalliset historialliset romaanit Panu (1897) ja Kevät ja takatalvi (1906) sekä kolmiodraamaromaanin Juha (1911).

Ahon teoksia oli jo 1800-luvulla käännetty muun muassa pohjoismaisille kielille, englanniksi ja saksaksi, ja kotimaassa odotettiin Ahon saavan myös kansainvälisen tunnustuksen ansioistaan. 1900-luvun puolella alkoi Nobelin palkinnon odottaminen. Aika ei kuitenkaan vielä ollut kypsä. Kotimainen klassikko Ahosta kuitenkin tuli, eikä hänen asemansa kaanonissa ole horjunut vakavasti kirjallisten arvostusten vaihtelusta huolimatta.

Monisärmäinen Aho

Klassikkoasemalla on hintansa, sillä kanonisointiprosessissa kirjailija saatetaan kivettää hieman epämukavaan asentoon. Toisaalta suurten nimien ympärillä käydään suurimmat ideologiset valtataistot, joissa kukin tutkijapolvi yrittää ottaa tutkimuskentän haltuun perinteen uudelleentulkinnoilla. Ahonkin ympärillä sattuu ja tapahtuu.

Ahon monivivahteinen tuotanto on osoittautunut poikkeuksellisen hankalaksi luokitella. Aholle oli tyypillistä jatkuva uusien ilmaisuvarantojen ja lajien etsiminen, ja vasta viimeaikainen tutkimus on alkanut ymmärtää syvällisesti hänen rooliaan kotimaisen perinteen kehittäjänä ja kansainvälisten aikalaisvirtausten kotouttajana. Esimerkiksi lajitutkimuksessa on huomattu useiden Ahon teosten liittyvän aikansa kansainvälisiin lajitraditioihin ja virtauksiin, vaikka teokset ovat hyvin sulautettujen ainestensa ansiosta ymmärrettävissä myös itsenäisesti, ilman tietoa näistä traditioista.

Käytännöllisesti katsoen Aho päivitti varhaistuotannossaan suomenkielisen proosakirjallisuuden aikansa eurooppalaisen kirjallisuuden tasolle ja jatkoi omaleimaisen kansallisen tradition rakentamista lastuissaan ja suurissa historiallisissa romaaneissaan. Aho myös kasvatti uutta kirjailijapolvea niin tuotantonsa kautta kuin tarjoamalla esikuvan menestyvästä, kansainvälisesti orientoituneesta suomalaisesta kirjailijasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttajasta.

Ahon ja hänen puolisonsa Venny Soldan-Brofeldtin merkitystä Tuusulanjärven taiteilijayhteisön perustajina ja keskeisinä jäseninä ei myöskään sovi unohtaa. Vaikka Aho oli taiteilijana ja ihmisenä oman tiensä kulkija, hänellä oli laaja sosiaalinen verkosto ja ammattijournalistin ote julkisuuteen.

Poliittisesti sitoutunut lehtimies ja kulttuurihenkilö

Kirjallisuuden ohella Aho antoi panoksensa myös lehdistön kehitykseen, sillä hän toimi 1880-luvulla useassa sanomalehdessä Uudesta Suomettaresta oululaiseen Kaikuun. Veljensä Pekan kanssa hän päätoimitti Savoa ja Keski-Suomea. Aho oli myös vuonna 1889 perustamassa nuorsuomalaisten äänenkannattajaa, Helsingin Sanomien edeltäjää Päivälehteä.

Ahon panos radikaalin nuorsuomalaisen lehdistön syntyyn on merkittävä. Lehtimiehenä Aho osallistui moniin päivänpolttaviin debatteihin mutta otti kuitenkin asiakysymykset asiakysymyksinä. Sanomalehtityyli ja -kieli monipuolistuivat hänen käsissään. Esimerkiksi vastaperustettua telefonilaitosta käsittelevässä reportaasissa Aho vertaa katolle sijoitettuja puhelinlankoja hernehaasioihin, joilla virkamiehet voisivat kuivata Esplanadin puistossa kasvattamiaan herneitä. Myös ohikulkeva kansannainen saa sanoa painavat sanansa asiaan.

Ahon vaikutuksesta Isä meidän -rukousta ei muutettu Meidän isämme -rukoukseksi.

Ensimmäisen sortokauden aikana yhteiskunnallinen toiminta näytti kääntöpuolensa, sillä Ahon veljesparvi joutui kenraalikuvernööri Bobrikovin epäilyttävien henkilöiden listalle. Juhani Aho lähti perheineen vuosiksi 1903–1904 vapaaehtoiseen maanpakoon. Tirolista ja Italiasta palattuaan Aho hoiti kansallisia luottamustehtäviä toimimalla Kansallisteatterin johtokunnassa ja osallistumalla raamatunkäännöstoimikunnan työskentelyyn. Ahon vaikutuksesta esimerkiksi Isä meidän -rukousta ei muutettu Meidän isämme -rukoukseksi, vaan vakiintunut, runollisempi ilmaus sai jäädä.

Vuonna 1906 kirjailijalle myönnettiin elinaikainen kirjailijaneläke tunnustuksena ansioista maan johtavana kirjailijana ja kehotuksena jatkuvaan menestykselliseen työskentelyyn. Se vähensi jatkuvan julkaisemisen painetta ja mahdollisti pitkäjänteisen työskentelyn. Aho jatkoi kirjallista työtään kuolemaansa asti.

Aho tänään

Vaikka oma aikamme ei ole niinkään kiinnostunut klassikkokaanonien rakentelusta kuin niiden purkamisesta tai vaihtoehtokaanonien hahmottelusta, Ahon asemaa kirjallisuutemme kehityksessä ei voi ohittaa. Historiallisesti katsoen Aho oli merkittävä Suomen taiteen kultakauden kirjailija, joka vaikutti keskeisesti proosan ja lastujensa kautta myös lyriikan vastaiseen kehitykseen.

Ahon luoma kansallinen kuvasto vaikuttaa edelleen kansakunnan itseymmärrykseen – kukapa ei tunnistaisi esimerkiksi ajatusta suomalaisista katajaisena kansana, joka taipuu vaan ei taitu? Mikä tärkeintä, Ahoa myös luetaan edelleen ja hänen teoksistaan julkaistaan tänäkin vuonna uusintapainoksia. Myös tutkimuksessa kiinnostus 1800-luvun lopun kirjallisuutta ja Ahoa kohtaan on kokenut renessanssin kuluneen reilun vuosikymmenen aikana. Aho-kuva päivittyy jatkuvasti.

Ahon teoksiin tutustumisen voi aloittaa esimerkiksi romaanista Papin rouva, jota on pidetty jopa psykologisen kuvauksen ehdottomana huippuna kirjallisuudessamme. Useimmat Ahon teoksista aukeavat nykylukijalle ilman aikalaiskulttuuria koskevaa tietoa, mutta sitäkin on juhlavuoden julkaisuissa tarjolla.

Saija Isomaa
Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, joka tutkii parhaillaan 1800-luvun lajiperinteitä ja kantaaottavaa kirjallisuutta.