Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkaus kuuluu vapauden valtakuntaan

Satu Taskinen, 5.5.2010
Sami Hilvo: Viinakortti s., Tammi 2010

Mikael tulee pitkästä aikaa kotikyläänsä isoäitinsä hautajaisiin. Jo asemalla hän oksentaa. Menneisyydessä on ilmeisesti ollut paljon sellaista, mitä hän ei ole voinut sulattaa.

Mikael on vieraantunut perheestään. Hän arvioi, tarkkailee, tutkii ja luokittelee ympärillään olevia ihmisiä huvittuneesti halveksien. Hautajaisvieraat ovatkin melko kirjava sakki. Ahne ja katkeroitunut äiti toikkaroi rauhoittavissa ja varastaa lautasia. Isä on repaleinen puhumaton tuulimylly. Monet asiat näyttävät Mikaelista toisilta ja ehkä selvemmiltä kuin ennen, vaikka osa niistä onkin pysynyt muuttumattomina niin kuin konjakkipullon paikka astiakaapissa. Varsinkin naisten nimiä Mikaelin on vaikea muistaa.

Ehkä etäisyys on tuonut tarvittavaa itseluottamusta, kun Mikael ei tunnu ottavan menneisyyden loukkauksia enää niin henkilökohtaisesti kuin ennen. Ja onhan yhteisössä toki myös ystävällisiä ihmisiä, ikään kuin liittolaisia. Niitä, jotka ovat valmiit hyväksymään Mikaelin sellaisena kuin hän on.

Kahvittelujen jälkeen Mikael jää yksin asumaan isovanhempiensa taloon, jonka on jo lapsena kokenut enemmän kodikseen kuin paikan vanhempiensa luona. Isoisän huoneesta alkaa kotikonnuille palanneen miehen terapeuttinen matka omaa syntymääkin kauemmas menneisyyteen ja etenkin isoisän vaiheisiin.

Uutta optimismia jalat maassa

Sami Hilvon (s. 1967) esikoisromaani Viinakortti linkittyy niihin neljänkympin hujakoilla olevien kirjailijoiden teoksiin, joissa katse suunnataan omassa perheessä toisen maailmansodan kokeneeseen sukupolveen. Vanhemmat eivät välttämättä sodasta paljon kuulleet, koska ihmiset halusivat unohtaa setvimisen sijaan. Haavat kuitenkin tuntuvat periytyvän tavalla tai toisella eteenpäin, ja kolmas sukupolvi haluaa repiä niitä auki. Yhtäältä ymmärtääkseen vaiettuja tapahtumia ja toisaalta löytääkseen omalle umpikujaan ajautuneelle elämälle uutta suuntaa.

Viinakortti kytkeytyy niin ikään trendiin, jota voisi ehkä nimittää uudeksi optimismiksi. Se pyrkii väistämään kahden edellisen sukupolven virheet kolmella tavalla. Ensinnäkin se puhuu moniarvoisen individualismin puolesta ja välttää sitoutumista mihinkään yhteen ideologiaan. Sitä kautta se pyrkii puolustamaan oman itsen ainutlaatuisuutta vaatimatta kuitenkaan toisia olemaan samanlainen kuin itse.

Toiseksi se pyrkii ikään kuin pysymään valveilla ja päivittämään mielipiteitään jatkuvasti, ottamaan samaan aikaan huomioon sekä omat tarpeet että kunnioittamaan muita. Kolmanneksi sen myönteisyys on varovaisempaa verrattuna 1990-luvun Nike-mainoksen ”Just do it!” -henkeen, jonka mukaan mikä tahansa on mahdollista koska tahansa, kunhan tarpeeksi yrittää, päättää ja harjoittelee.

Uusi optimismi on ikään kuin järkevän keskitien oppi. Se yrittää pitää jalat iloisesti mutta tukevasti maassa. Se välttää hysteerisyyttä ja hakee voimaa ennemmin luonnosta ja luonnonlaeista kuin guruilta.

Koska Hilvo itsekin elää hyvin kansainvälistä elämää, mainitsen hänen rinnalleen esimerkiksi berliiniläisen Julia Franckin (s. 1970), joka romaanillaan Keskipäivän haltija (Avain 2009, alkuperäisteos Die Mittagsfrau, Fischer 2007) voitti saksankielisen alueen suuren romaanikilpailun vuonna 2007. Molempien kirjailijoiden romaaneissa todellinen ja tapahtunut sota antaa kaikupohjan käsitellyille teemoille olematta kuitenkaan se varsinainen asia. Franckin romaani on kuvaus juutalaistaustaisen naisen mahdollisuuksista ja päätöksistä molempien maailmansotien aikana. Hilvo kuljettaa näkökulmatekniikalla isoisä Urhon homoeroottista rakkaustarinaa ja pojanpoika Mikaelin kasvutarinaa rinnakkain.

Hilvon teoksen tyyli on hienostunut ja niukka. Kahdensadan sivun romaanissa niin kaksi Suomen sotaa kuin myös Urhon ja hänen rakastettunsa ja sotilastoverinsa Toivon tarina jäävät näin ollen vähän skitseiksi, henkilönä etenkin Toivo. Ratkaisu on kyllä perusteltu, mutta silti on hiukan epäselvää, mikä osio menee isoisän päiväkirjojen ja mikä Mikaelin kirjoitusprojektin piikkiin. Hiukan anteliaampi ja ehkä myös vaihtelevampi ote näiltä osin olisi puhaltanut sotilaiden kohtaloihin elämää pilaamatta pelkistetyllä ja tarkalla kielellä tavoiteltua – myös saavutettua – herkkyyttä, kunnioitusta ja haavoittuvuutta.

Terve sielu vapaassa kehossa

Kiinnostavinta Viinakortissa on Mikaelin kasvutarina. Mikaelilla ja Urholla on paljon yhteistä ja yhtä paljon eroja. Mikael ei ole sodan jaloissa kuten isoisänsä, mutta elämän jatkuminen ei hänenkään kohdallaan ole ollut mitenkään itsestään selvää. Hän on miettinyt eri tapoja kuolla, tutkinut ja luokitellut niitäkin kekseliäästi, viiden elementin mukaan.

Romaania kannatteleva jännite syntyy Mikaelin tunnetilojen muutosten välille. Siivu siivulta vihainen ja aggressiivinenkin mies ravistelee itsensä irti katkeruudestaan. Mikael kuorii itseään kuin sipulia aloittaen pelosta ja vihasta, uskaltautuen kohtaamaan kivun saavuttaakseen sitä kautta rakkauden ja ilon.

Mikaelin lähipiiristä löytyvätkin kaikki ainekset, jotka ovat lukinneet hänen vapautensa yhtä lailla kuin kaikki ne, jotka auttavat häntä pääsemään sovitukseen piinahenkiensä kanssa, hengittämään vapaasti omaa elämäänsä. Avaimina eivät ole kosto tai taistelu, vaan halu ymmärtää sekä yhteys joihinkin lähellä oleviin ja itsen kanssa samanhenkisiin ihmisiin. Myös tietynlainen vihamielisten elementtien karsinta kuuluu Mikaelin metodeihin siivota elämä kuntoon.

Älykkäänä miehenä Mikael ei jää kyräilemään, vaan lähtee viisaasti etsimään vastausta loppujen lopuksi itsestään. Oman elämänsä sotilas osoittaa rohkeutta kohdatessaan kivun. Sen alta sydämestä löytyy rakkaus, joka kasvaa kun sitä vaalii ja siihen uskaltaa luottaa.

Tiedon ja sovituksen kautta sekä Mikael että Urho vapautuvat menneisyyden rikosten ja vääryyksien pauloista. Lopulta isoisä ja hänen rakkaansa saavat vihdoin levätä rauhassa ja Mikael ikään kuin syntyy uudestaan.

Perunoita, herneitä, persiljaa

Sami Hilvon esikoinen on ehjä ja hallittu. Siinä muoto ja sisältö sopivat yhteen ja istuvat kuin käsi miellyttävän pehmeässä nahkahansikkaassa. Kieli on niukkaa olematta kuivaa. Aihe pitää otteessaan, mutta ei purista. Rytmi on intensiivinen, mutta ei riuhdo. Luvuissa on ripoteltu aforisminomaisia elämänviisauksia, ei silti tyrkyttämällä. Itsenäistymisen teema tulee käsiteltyä hienosti rivien väleistä välittyen, ei suoraan selittäen.

Rakkaus kuuluu elämään, synnyttää elämää ja vahvistaa sitä. Mikään ihmisen säätämä laki ei saa määrätä rakkaudesta, joka kuuluu vapauden valtakuntaan. Tätä vapautta Hilvo puolustaa.

Viinakortin sanoma ei ole uusi, mutta tärkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Se istuu hyvin vähemmistöjä kernaasti niputtavaan aikaan, ja sen pyrkimyksessä löytää myönteinen loppuratkaisu on tuoretta esimerkillisyyttä. Helpompi on uskottavasti kuvata surkeutta kuin onnea, sortumista kuin nousua. Hilvo uskaltautuu yrittämään ja ylittää esteet ihailtavan vähäeleisesti, konstailematta ja kevyesti.

Miellyttäviä aistielämyksiä ja keväistä vahvistusta romaanissa tarjoavat myös kouriintuntuvat näkökulmat kasvamiseen, ravintoon, kukkiin ja kasviksiin. Etenkin loppua kohti niitä saa nautiskella sopivina annoksina kuin Mikaelin keittokirjasta suoraan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto