Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tärkeä lupaus tulevasta

Sami Liuhto, 4.10.2010
Sanna Yrjänäinen: Tuulisia unikoita s., Sanasato 2010

Sanna Yrjänäisen ja hänen esikoisteoksensa Tuulisia unikoita saattaisi kaivata esittelyä, mutta sitä ei Sanasadon julkaisemasta kokoelmasta löydy. Ehkä se on hyvä asia. Ehkä olemme jo tarpeeksi lukeneet kirjailijasta ja hänen elämästään, ehkä voisi taas vähitellen keskittyä itse asiaan: tekstiin.

Tuulisia unikoita sisältää 60 runoa, jos mukaan lasketaan alun esipuhe (”Prologomena”) ja sivun 67 piiloruno, sisällysluettelosta löytymätön ”Luottamusharjoitus”, jota voidaan myös kutsua aloitusrivinsä mukaisesti nimellä ”Messias kävelee vetten päällä”, sillä sisällysluettelo viittaa aloitusriveihin eikä nimiin, joita muutamien runojen päällä killuu. Sisällysluettelo on miellyttävä, se ei ole ”sisällysluettelo” vaan ”Tämän kirjan runot”. Mitä sitten tulee piilorunoon, niin ehkä se on vain virhe, mutta vaikkapa Arto Mellerin Elävien kirjoissa sisältää piilorunon.

Kannet tässä hieman A5-muotoa pienemmässä kirjassa ovat miellyttävät. Kannen värikkään kuvan tekijäksi ilmoitetaan Paula Puikkonen.

Ihminen kontekstissa

Kenties ei pitäisi tietää sitäkään, että kyseessä on esikoiskokoelma. Sitä alkaa lukea esikoisvirheitä etsien, ovatko mielikirjailijat liikaa esillä, maneerit, onko runoilijan mahdollisen kutsumuksellisuuden tiedostaminen vielä kesken. Tätä jälkimmäisintä löytyy. Sitä ollaan niin runoilijaa että: ”Etsiskelen sopivaa viikunanlehteä,/ jolla saisin piiloon ─ sen ─/ mistä haluaisin kirjoittaa./ Vaikea löytää niin suurta./ Kuuma on,/ mutta pukea pitää.” Tällaista löytyy runosta, jonka nimi tosiaan on ”Runo on intiimi kohtaaminen”, mutta ensimmäisen osion runot muutenkin ovat heikompia kuin seuraavien osioiden.

Runoilijuus on tekijässä niin sisässä, että se on kiellettävä: ”Minä en ole runoilija./ Olen kohtaaminen kontekstissa.” Hän on siis kulttuurihistoria ja kulttuuriantropologia, hyvin moderni tiede, joka on kiinnostunut ihmisestä ympäristössään.

Tuntematon runoilija, ehkä hänet tunnetaan hyvinkin, osoittaa hallitsevansa filosofian perusteet (”Kuohuuko meri,/ jos kukaan ei tule rannalla vastaan?”), on matkustanut (”Valon heijastus Ravennan mosaiikeissa/ Mielemme kuva.”) ja taitaa Vanhaa testamenttia (”Vanhan juutalaistradition mukaan/ poika joka lukee ensimmäisen kerran/ sanan Toorasta/ saa hunajaa tai makeisen.”).

Runo-oppineisuutta on kokoelman alku ja löytyy sitä pidemmältäkin. Se ei ole paha asia. Huolestuttavaa on, kun muutamat esittelevät perustaitojaan vielä viidennessä teoksessaan.

Alku on myös hyvin ruoka- ja juomapainotteinen. Sentään ei puhuta karnevaaleista, Rabelaisista ja venäläisistä kirjallisuudentutkijoista. Runominä (kai voisi sanoa, että runoilija eli Sanna Yrjänäinen, mutta on turhauttavaa kuunnella ihmisten itsensäkieltämisiä) kertoo ensimmäisessä osiossa: ”Olen kuin mauste Bloody Mary -drinkissä./ Metafora on lähtöisin rohkeudesta”. Toisen osion aluksi ”Tofu on soijapavuista/ tehtyä juustoa.” Tämän jälkeen, julistusten ja tilanteenmäärittelyiden jälkeen päästään asiaan. Runoon, joka on perinteinen ja toisinaan komea ja melkein aina hyvä.

Lukiessani Tuulisia unikoita mietin, miksi kokoelma on jätetty epätasaiseksi. Kymmenen runoa pois ja teos olisi ollut rikkeetön. Siinä se juuri on. Saarikosken tapaan kokoelmaan on hyvä kuulua heikkoakin ainesta, tulee hyvä paremmin esille. Lukiessani Tomi Kontion Deltaa meinasin pyörtyä, kun siinä ei ollut sanan sanaa heikkoa, niinpä aloin pitää tuota heikottomuutta heikkoutena. Sama T. S. Eliotilla ja monella muulla, rosoa puuttuu ja sitä lukija kaipaa. Roso on myös kosketuspinta ja kosketuspinnasta Yrjänäinen kirjoittaa, ihmisten kohtaaminen on hänelle tärkeätä.

Vesiltä syvyyksiin

En tiedä runoilijan mielipidettä, mutta minulle kokoelman viimeinen runo näkyy johtopäätöksinä käsiteltyihin aiheisiin: ”Olen tämän syvän/ lähellä sydäntäsi.// Vesi, valovirta./ Muistaa toinen,/ tarvita toista/ pinnan alla./ Päästää lävitse/ näkyä lävitse./ Ilman mitään erityistä,/ kuvastaa/ koko elämä.// Yhä syvemmällä, liikahdusta./ Arin kohta, koralliriutta.// On niin tyyntä./ Tämä matka/ ei ehkä pääty koskaan.”

Rivi on lyhyt, liekö kirjoitettu vihkoon ja siitä koneelle. Kannattaa kokeilla poikittainkirjoittamista vihkoon, senkin voi oppia Pentti Saarikoskelta. Joka tapauksessa kokoelman toiseksi viimeisessä runossa on saatu kuulla, ettei runominä pysy veden pinnalla (toisin kuin Messias), eikä hänestä ole muihinkaan ihmetekoihin, mutta hän voi kuitenkin auttaa minkä pystyy. Ihminen on avuton ja kun hän sen ymmärtää niin ollaan jo pitkällä. Harva mitään ymmärtää.

Tuo ymmärtäminen on pinnan alle menemistä. Aava, meri ja ylipäänsä vedenpinta sen sijaan on ”rannaton, suruton” ja ”Kuolema on aava”. Pinnalla ollaan, pinnan alle mennään ja joskus noustaan pintaan: ”Eräänä yönä/ oli ihosi pinta maa./ Nousin sinusta kuin lähde.// Sieluni pohjavedet/ kaipaus ─/ valorenkaita.” Jotenkin pidän ajatusviivoista, ovat ne niin arkaaisia, samaa on myös lyhytrivisyydessä, lukeeko runoilija Hellaakoskea, ainakin hänen pitäisi lukea.

Vesillä Tuulisia unikoita kulkee. Loistavassa neljännessä osiossa ”Yksinäisyys on vene” ilmoitetaan että tuo vene ”Lipuu kasvoja kohti.” On löydettävä ihmistenvälinen kosketuspinta, siitä on jo huomautettu aiemmin: ”Purjeita kaksi: sinun ja minun./ Yhteinen tuulipinta, myötätuuli,/ suotuisa antautuminen.”

Neljännen osion avausruno ihmetytti. En millään saa kiinni, miksi pidän siitä niin kovasti. Onhan siinä huutomerkkejäkin, jotka ajatusviivojen ja lyhyiden rivien ohella muodostavat niin epäpyhän liiton että hirvittää: ”Linnut lähtevät, palaavat/ menevät, ovat, menevät./ Isä!/ Kuuntele!” Runo velloo, palataan, mennään, ollaan, mennään. Kai se on tuo toiseksi viimeinen rivi, lapsuudenkokemus, ehkä runoa lukiessa muistaa jotakin hauskaa lapsuudestaan.

Tuulisia unikoita on nousujohteinen kokoelma. Alku on räpiköintiä, sitten jo otetaan ensimmäisiä harjoituslentoja, mutta lopussa lennetään taivaanrantaan. Mitä ja miten Sanna Yrjänäinen seuraavaksi kirjoittaa? Totta puhuakseni harvoin odotan kirjailijan seuraavaa teosta, ellei lasketa mestareita lukuun, mutta hekin ovat pääosin kuolleet.

Sanna Yrjänäinen on ylpeä runoilija, hänessä on yritystä niinkuin nykyään tavataan sanoa, eikä hän kikkaile, ehkä hän on lukenut Raymond Carveria. Odotan mitä tapahtuu jatkossa. Välillä, käsittelytavaltaan, hän tuo mieleen toisen mielenkiintoisen runokokelaan Heli Slungan, mutta Yrjänäisen ei ehkä ole tarvinnut asua pohjoisessa, joten aiheenvalinnat hänellä ovat vähemmän ahdistavia, vaikkei ahdistavuutta milloinkaan ole liikaa, etenkään kepeässä nykyajassamme.

Toisen osion viimeisessä runossa runominä ilmoittaa: ”Mutta todellinen kotini/ on muodon rajan tuolla puolen.” Lukijana oli pakko kysyä: milloin lähdet? Viimeisessä runossa hän sitten lähtee kokoelman loppuessa näin: ”Tämä matka/ ei ehkä pääty koskaan.” Lupaus on tehty, toivotan hyvää matkaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto