Sydänfilmi

Sydänfilmi luotaa elämän ja kuoleman kaltaisia vastavoimia.

Satu Mannisen toinen runokokoelma näyttäisi käpertyvän itseensä siinä missä esikoisteos Sateeseen unohdettu saari oli sisäisen ja ulkoisen rajaa häivyttävää, moniulotteista vuoropuhelua kirjailija Virginia Woolfin kanssa. Maailman kokemisen tasot, yksinäisyyden ja kohtaamisen sekä elämän ja kuoleman jännitteiset vastavoimat ovat silti esikoisen tapaan läsnä myös Sydänfilmi-teoksessa.

Esikoisessaan Manninen liikkui kahden maan ja kahden aikakauden välisessä aika-tilassa. Tuore kokoelma ammentaa olemassaolosta itsestään: ihmisyksilön välittömästä ja välillisestä kokemusmaailmasta. Kokoelma on yleistunnelmaltaan varautunut, vaimea ja vieraantunut. Esikoisesta kirjoitetuissa arvosteluissa peräänkuulutettiin huumoria, joka valaisee Sydänfilmiä hädin tuskin havaittavana mutta hienovaraisen ironisena.

Neljään osastoon jakautuva kokoelma löytää runojen puhujan neljästä mahdollisesta paikasta tai asemasta. Tiiviin, jopa suppean teoksen keskeisiksi teemoiksi nousevat vallan ja hallinnan kysymykset sekä kokevan ja tuntevan puhujan paikat ja paikantumattomuus kulttuurin pakottavissa ja mahdollistavissa rakenteissa.

Tehty ja keinotekoinen, vaikkakin turvalliseksi tarkoitettu aines tahtoo hiljentää alleen kaiken kesyttömän, alkuperäisen ja luonnollisen. Ei siis ihme, että runojen puhujan suhde itseenkin on oudon häilyvä. Mannisen tarkkanäköiset runot osoittavat, että jokapäiväisten valintojen ylläpitämä tunne jatkuvuudesta ja hallinnasta on usein vailla pohjaa.

Ruumiinkuvia

Kokoelman avaavan osion nimi on Sairaala. Kylmäävien, unenomaisten runojen minä puhuu hillityllä äänellä paikalta, joka voisi kuulua potilaalle. ”Potilaiden leikkausjono valvontakameran ruudulla,/ vaimennettu maailma, en tunne sen pulssia./ Olen ruutua vasten suriseva kärpänen.” Identifioitumisen ongelmasta huolimatta runot tuntuvat ja liikuttavat: niitä sävyttää kipu ja huoli. Runot ovat kriittisesti tätä päivää.

Manninen kirjoittaa proosamuotoa lähenevää, kirkasta ja vahvan kuvallista runoa. Hän ei käytä kuvia kyselemättä, vaan näkee syvälle esittämisen ongelmaan. ”Leikkaan potilaan anatomian kirjan kaavakuvista,/ paperinohuen ihon alla veri ei kierrä./ Piirrän virtaavan suoniston, leikkaan kasvaimet/ ja umpisuolen. Potilaat taittuvat kivusta origameiksi.” Mannisen runoissa kuvan ja kuvattavan suhde on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Kokoelman toinen osasto, Ruumis, jatkaa kuvaamisen ongelman pohdintaa ja kyseenalaistaa ruumiillisen ja aistillisen kokemisen välittömyyttä. ”Mikä tahansa voi olla kuva meistä, olemme kiiltokuvista/ leikeltyjä, saumat ovat menneet vinoon./ Olemassaolo kuin puristaisi mehua muovihedelmästä,/ ravistaisi talvea lasipalloon.” Kulttuurinen ruumis astuu biologisen tilalle heti, kun kehollisuudesta tullaan tietoiseksi. Usein kuvattu ja esitetty ihmiskeho alkaa toistaa, uusintaa itseään.

Manninen kirjoittaa valmiita muotteja ja malleja vastaan. Hän ulottaa vastarintansa myös esikuviinsa, kirjailijoihin, joiden tuskaiset haamut kummittelevat varmasti jokaisen sukupuolestaan tietoisen naiskirjailijan mielessä.”En ole varjo, vaikka näetkin/ mustan hahmon työntämässä päätään kaasu-uuniin.” Sylvia Plathin epätoivoinen valinta vaihtuu Mannisen runossa leikiksi, ”lumihiutaleeksi ja askarteluksi, leikkaan itseni silpuksi.”

Sydänfilmin kolmas osasto, Perhe, kuvaa perheyksikön sopimuksenvaraisuutta, ihmisten väistämättä hankalaa mutta tarpeellista yhteisöllisyyttä. Mannisen runoissa perheessä oleminen on yhtä keinotekoista ja banaalia kuin sosiaalinen todellisuutemme muutenkin. Tästä perhekuvauksesta ovat idyllit kaukana.

”Talo rakentuu perheen ympärille, makaan likaisella/ patjalla tai ulvon posliinikoirana kirjahyllyssä, ihan sama./ Auton ovet lyödään kiinni, jätetään vauva autoon/ kunnes se ei pyristele, suljetaan muovipussiin. — Rastitan lomakkeelle, alkuun olen valkoinen paperi/ mutta jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua yhtä suttua.”

Kokoelman päättävän Leikki-osaston huumori on hiljaista ja ironista, alakuloista ja alistunutta. Mutta kuka alistaa? ”Meidät on viivottimella mitattu, kopioimme luontoa/ millimetripaperille, tunnistamme mielessä rönsyilevät/ kasvit, litistämme ne kirjan väliin.” Manninen ravistaa meitä runoilijan oikeudella ja muistuttaa, että me itse pakotamme itsemme – varhain omaksuttujen ja hyvin sisäistettyjen oppien kautta – turhan ankariin olemisen malleihin.