Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ääni käheänä, silmät väsyksissä

Miikka Laihinen, 13.5.2015
Sauli Salomaa: Järkäle 100 s., Tampereen aforismiyhdistys 2014

Aforistiikka on kirjallisuudenlaji, jonka yhteyteen on usein tavattu liittää huomio tekstin poikkeuksellisen verkkaisesta syntyhistoriasta. Hitaasti vuosien saatossa kehkeytyneet, ajatuksellisesti painokkaat tuumat on puristettu ideaalitilanteessa timanttisen tiiviiksi, mutta kuitenkin merkityksiltään avoimiksi lauseiksi. Tiiviin muodon ja tiheän ajatussisällön allianssi tuntuukin ensilukemalta loogiselta: pitkään marinoituneesta ilmaisusta on vuosien myötä karsiutunut pois rönsyjen turhaa painolastia.

Lukijan näkökulmasta ongelma vain on siinä, ettei alkuperäisen, lauseeksi muotoillun ajatuksen väitetty painokkuus – aforismin hitaasta synnytysprosessista nyt puhumattakaan – konkretisoidu usein yhtään millään tavalla kansien väliin painetun ilmaisun tasolla. Kaunokirjallinen teksti kun on mediana pannahisen altis kaiken maailman vastakarvaisillekin lukutavoille.

Aforistiikan ”ajatuksellinen painokkuus” onkin lukemisen ja kirjoittamisen ohjenuorana useimmiten pelkkä illusorinen olkiukko, jonka nurin puhaltamiseksi ei vaadita ison pahan akateemisen suden loppututkintoa. Hyvä aforismi edustaa ainakin allekirjoittaneelle vaikutuskeinojensa valossa ensisijaisesti hyvää kaunokirjallisuutta, ja vasta toissijaisesti (jos ollenkaan) hyvää asiavetoista argumentaatiota.

Kenties puolihuolimaton hutaisu olisi tuottanut kurantimpaa jälkeä kuin vuosikausien pituiseksi venähtänyt kypsyttely.

Aiemmin omakustannerunoilijana viisi kokoelmaa julkaisseen Sauli Salomaan aforistisen esikoisteoksen takakannessa todetaan kirjan lauseiden syntyneen ”kymmenen viime vuoden aikana.” Järkäle-kokoelmaa lukiessa käy kuitenkin toistuvasti mielessä, että kenties puolihuolimaton hutaisu olisi tuottanut kauttaaltaan kurantimpaa jälkeä, kuin vuosikausien pituiseksi venähtänyt kypsyttely. Tampereen aforismiyhdistyksen julkaiseman kokoelman ongelmiksi muodostuvat yhtäällä itsetarkoituksellisen sutkauttelun, toisaalla taas eleettömäksi latteudeksi typistyvän, sananlaskumaisten kliseiden voimalla operoivan tiivistämisen kirot.

Ylimäärää, alisuorittamista

Vuosikymmenen mittaiseksi väitetyn kirjoitustyön tuloksena on syntynyt standardikokoelman mittoja ja rakennetta uskollisesti myötäilevä kokonaisuus. Verrattain suppeiksi sikermiksi jäsennetyn kokoelman aiheistossa toistuvat lukuisista aforismiteoksista tutut teemat. Löyhän elämänkaarirungon ympärille on koottu lauseita muun muassa syntymän ja lapsuuden, kirjoittamisen oikullisuuden, surun ja hiljaisuuden, yhteiskuntasopimuksen sekä lopulta ajan rajallisuuden ja kuoleman aihealueilta.

Löyhää sarjallista rakennetta ja astetta tiiviimpää sikermäkohtaista temaattista jäsennystä noudattavat tekstit tuntuvat luottavan siihen, että yksilön tavanomainen, esteettisesti vaatimattomaksi ilmaisuksi suodattunut kokemus maailmasta riittää yhä kaunokirjallisen julkaisun motiiviksi. Itse olen kuitenkin taipuvainen vaatimaan kirjallisuudelta jotain hieman enemmän.

Temaattinen totunnaisuus ei toki sinällään käy vielä kaunokirjallisesta helmasynnistä, mikäli aiheenkäsittely on jotenkin aivan poikkeuksellisen tuoretta ja uuttaluovaa. Salomaan kokoelman alkumetreillä onkin orastavaa pyrkimystä omaääniseen keveyteen, jossa ”Pohjamutia nostamatta kirkkaasti vain kirjoittaisi.” Harmi kyllä, itselaadittua ideaalia ei onnistuta kokoelmassa oikein noudattamaan.

Satasivuiseen niteeseen on ahdettu viitisensataa aforismia, joka ainakin tämän yksittäisen kokoelman kohdalla on aivan liikaa. Vaikka joukkoon mahtuu myös onnistuneita lauseita, on suoranaisen täytemateriaalin – aforististen kliseiden varaan rakentuvien tyhjänpäiväisten sana- ja syntaksileikkien – määrä kokoelmassa lannistava. ”Kirjoita ääni käheäksi ja kuuntele rytmiä silmät/ väsyksiin” voi olla aforistikolle oivallinen synesteettinen huoneentaulu, mutta lukijalle kohdistettuna vaatimuksena lause on ainoastaan kohtuuton.

Ylimäärä kun ei tässäkään tapauksessa korvaa alisuorittamista; onnistuneempien aforismien ilmaisuvoima kärsii merkittävästi täytetekstien puristuksessa. Lyhyesti sanomisen periaatetta olisikin toivonut sovellettavan myös kokoelmarakenteen, ei pelkästään yksittäisten aforismien tasolla. Kun sanottava typistyy latteiksi itsestäänselvyyksiksi (”Hyvän pystyy kirjoittamaan pahassa.”; ”Ei ole sanottu niin kuin on tehty,/ vain tehty kuten sanottu.”), käy lukijalla herkästi mielessä, ettei rankalla kädellä suoritettu karsiminen olisi tehnyt kokonaisuudelle ainakaan hallaa.

Kummastusta herättää myös kokoelmassa toistuvasti ilmenevä – joskaan ei nykyaforistiikan saralla mitenkään poikkeuksellinen – taipumus kuitata konkreettiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaistavalla, kaskunomaisella sanaleikillä (”Arjen juhla ja juhlan arki erottaa köyhät rikkaista.”). Yksinkertaistamisen vaikutelma on hämmentävä: aivan kuin aforisti haluaisi tekstillään vähätellä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vaikutuksia; tuloerot sopivat kyllä vitsinväännön alustaksi, mutta muuten ilmiössä ei ole mitään mainitsemisen arvoista?

Salomaan kokoelma hahmottuu sekä laadullisesti että temaattisesti harmillisen epätasaisena kokonaisuutena.

Varsinaisia ajatuksellisen painokkuuden pohjamutia pöyhitään tympeiden kikkelivitsien (”Haluttoman matemaatikon kuudes käsky: Älä korota potenssia toiseen.”) ja hyväntahtoiseksi vitsikkyydeksi naamioidun sovinistisen, sukupuolisia stereotypioita kynä tanassa uusintavan ällöttävän väitelauseseksismin (”Sopimaton nainen on kuin arvoituksellinen dekkari.”) tasolla.

Pienet eettiset jalanjäljet

Keskinkertaisen ilmaisun lomasta erottuvat edukseen erityisesti kokoelman luontoa ja ekologisia kysymyksiä käsittelevät lauseet. Kahden sikermän laajuinen luontosuhdesaareke kokonaisuuden puolivälin tienoilla – tarkalleen sivuilla 55–72 – hahmottuu esteettisesti kokoelman muuta materiaalia huomattavasti kypsempänä ja tasalaatuisempana aforistiikkana.

Teoksen alkulehdillä ilmaistu kirkkaan kirjoittamisen ideaali konkretisoituu oivaltavien luontohuomioiden sävyrikkaudessa: ”Kurkiaura on taivaassa kiinni,/ etkä millään päästäisi irti.” Ilmaisun ekologinen kärki nostaa lisäksi sikermien aforismeja ylös tasapaksun kyökkifilosofoinnin ja yhteiskunnallisten nokkeluuksien puuduttavasta suosta: ”Ristille hakattu ihminen kärsii/ kuin öljyinen merimetso.”

Samalla tekstien sarjallinen ketjuuntuminen hahmottuu pelkkää rakennetason elementtiä moniulotteisempana ominaisuutena. Ihminen ja muut luontokappaleet nivoutuvat aforismien sarjallisuuden myötä, erityisesti sikermässä ”Yhteiseen hiileen puhaltajista jäävät vain pienet jalanjäljet”, holistiseksi, yksilön eettisestä vastuusta muistuttavaksi maailmankuvakirjallisuudeksi.

Salomaan kokoelma hahmottuu sekä laadullisesti että temaattisesti harmillisen epätasaisena kokonaisuutena. Kaiken sanomista yrittävä kokoelma kompastuu hajanaisuutensa lisäksi nykyaforistiikan lapsentauteihin: ontuvaan pikkunokkeluuteen ja jähmeän kuluneisiin muoto- ja rakenneratkaisuihin.

Vallitsevien valta- ja ajatusrakennelmien kyseenalaistamiseen parhaimmillan kykenevä kirjallisuudenlaji saa Järkäleen myötä jälleen yhden vallitsevia valta- ja ajatusrakennelmia vakauttavan nimekkeen vähäväkisen kaanoninsa jatkeeksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto