Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoja lopun ajoista

Esa Mäkijärvi, 28.5.2012
Sergei Zavjalov: Joulupaasto 109 s., Poesia 2012 Kääntäjä(t): Jukka Mallinen

Mordvalaiselta kirjailijalta Sergei Zavjalovilta ilmestyy nyt jo toinen runokokoelma suomeksi. Syy nopeassa tahdissa ilmestyneisiin käännöksiin on se, että Zavjalov on asunut pitkiä aikoja Helsingissä jouduttuaan epätoivotun henkilön asemaan Venäjällä.

Runoilija on määritellyt Venäjän valtion Volgan länsipuolella sijaitsevan Mordvan tasavallan häikäilemättömäksi miehittäjäksi. Kansansa särkyneestä identiteetistä kirjoittavan Zavjalovin runot kertovat ennen kaikkea muistin ja kielen tuhoutumisesta, mutta myös laajemmin todistamistamme lopun ajoista.

Ensimmäinen Zavjalov-suomennos, Ntamon vuonna 2007 julkaisema lyyrinen Melika, eroaa tyylillisesti jonkin verran nyt ilmestyneestä Joulupaastosta. Siinä missä aiemmassa kokoelmassa kääntäjä Jukka Mallisen mukaan ”näkyviin häivähtävät ’korkeat’, perinteiset juonet aina Homeroksesta ja Pindaroksesta saakka”, Zavjalov määrittelee uudemmassa valikoimassaan runoilijan tehtäväksi ”ärsyttämisen”. Tämä ei tarkoita taustalta huutelua, vaan menemistä suoraan asioiden ytimeen.

Underground-kirjailijana tunnetuksi tulleen ja humanistisen koulutuksen saaneen Zavjalovin runouden lähtökohta on kuitenkin edelleen avantgarden ja klassisen sivistyksen välisessä ristiriidassa.

Sirpaleinen runousoppi

Joulupaasto sisältää nimisikermän (venäjäksi Roždestvenskij) ohella erillisinä ilmestyneet runovalikoimat Mokellusta (Skvozj zuby) ja Neljä hyvää sanomaa (Tšetyre horošyh novostej). Varsinaisten runojen lisäksi mukana on Mallisen tekstien taustoja valottava esipuhe ja Zavjalovin haastattelu.

Kirjan lopun haastattelu on näistä antoisampi, sillä esipuhe on turhan rönsyilevä ja siihen on jäänyt kummallisia kirjoitusvirheitä. Esimerkiksi: runoilijait Väkivallan argumentti vilahtaa jo sarjassa ’Kadonnutta kotia etsimässä’, joka on kirjoitettu ennen vuotta 1990”. Tai: Raamatullisuus muuntuklu postkoloniaaliseksi tutkimukseksi.”

Lukija saa nopeasti tuntuman Zavjalovin tarkoituksellisen sirpaleisesta poetiikasta. Hänen runoissaan vilahteleva Mordva ei viittaa pelkästään kirjailijan kielellisestä alennustilannasta kärsivään kotipaikkaan, vaan toimii myös vertauskuvana yleismaailmalliselle rappiolle. Zavjalov toteaa: ”Mordva on minun mielikuvitukseni maa: toinen, toteutumaton Venäjä.” Venäjän federaation alaisuudessa toimiva Mordvan tasavalta on utopia, toteutumatta jäänyt todellisuus. Sen kohtalon myötä Zavjalov on samaa mieltä Oswald Spenglerin kaltaisten länsisimaisten tuhoa ennustavien pessimistisen teoreetikkojen kanssa.

Runoilija on sillä kannalla, että eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin suuruuden aika on tullut päätökseensä. Oikeastaan vain tähteet ovat enää jäljellä: ”Uusi aika, joka uskonpuhdistuksesta ja suurista löytöretkistä alkaen on kestänyt 500 vuotta, on päättynyt. Se merkitsee, että kaikki uuden ajan kulttuuriset mallit ovat lakanneet toimimasta.”

Leikkaaja ja liimaaja

Eheytensä menettäneessä kulttuurissa syntyy katkonaista taidetta. Zavjalov on yksi monista kirjailijoista, jotka ovat kyseenalaistaneet tekijän olemassaolon. Nykyään kirjoitetaan esimerkiksi paljon runoutta, jonka teksti on lainattu suoraan muista lähteistä. Zavjalov on eräs parhaista leikkaajista ja liimaajista, kuten Joulupaastoon sisältyvä Mokellus-sarja (2006–2007) osoittaa.

Kaksi erilaista katkelmaa törmää siinä toisiinsa. Mielenkiintoinen vastakkainasettelu syntyy, kun Mokelluksen ensimmäisen runon perinteinen kotoa lähtemisen teema yhdistyy paasaavaan vanhatestamentilliseen julistukseen. Ensin: ”lähtee kotoa tomu kirjoista pyyhkimättä / printtejä ja käsintehtyjä korjauksia rakkaita sidoksia / valokuvia / rakkaista kasvoista keittiönovea ei saa kunnolla kiinni: / turvonnut”. Ja sitten: ”Ja hänestä tulee kuin miekka enkelin kädessä. / Eikä tylsy sen terän kärki./ Menettää molemmat silmänsä vääräuskoinen. / Sillä Hänen teräksensä leimahdus löi näön.”

Mokelluksen kotoaan poistuva runoilija heittää hanskat tiskiin. Hän jättää paitsi konkreettisen kotinsa, mutta myös henkisen turvapaikkansa runouden. Tämä johtaa siihen, että kirjailija käy tarpeettomaksi ja häviää pian maisemasta kokonaan: ”lopuksi henkilöhahmo tekee jotakin minkä jälkeen runoilijan oleskelu / tekstissä osoittautuu turhaksi; silloin hän poistuu / frustroituneena ja hänen paikalleen ilmestyy ensin sairaanhoitajia, / sitten poliiseja, turvallisuuspalvelun tutkijoita sekä toimittajia ja kuvausryhmiä”.

Säkeet ovat turhan osoittelevia, mutta ne onnistuvat silti kertomaan maailmasta, jossa yksityinen häviää yleiselle ja taide tekee tilaa vallalle. Zavjalov onnistuu toisin sanoen muutamassa rivissä kiteyttämään Vladimir Putinin talutusnuorassa olevan nykyisen Venäjän.

Runoilija kritisoi eettisen korvaamista esteettisellä.

Neljässä hyvässä sanomassa pureudutaan Mordvan tasavallan historiaan. Runosarja on saanut inspiraationsa Raamatun evankeliumeista ja se seuraa löyhästi pääsiäisevankeliumin juonta. Tekstin alussa jumalhahmo Ineškajpaz kiertää Mordvassa välittämässä sivistyksen ilosanomaa: ”Ja Ineškajpaz kulki kaikkialla Alatyrjin seudun kylissä / ja asutuskeskuksissa. Hän opetti heidän kouluissaan ja / ammattikouluissaan sekä kulttuuritaloissaan, kertoi hyviä uutisia / lähestyvästä Itsenäisyydestä ja paransi ihmisten kaikki taudit ja vaivat.”

Runo sijoittuu 1980-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitto oli jo ehtinyt jyräämään mordvalaiset ja korvaamaan sivistyksen rappiolla. Ineškajpazin opetukset saavat näin ollen koomisen sävyn. Messiaan epäonnistumista korostetaan myöhemmin: ”Ja hänestä puhuttiin kohta kaikkialla Mordvan Autonomisessa / Neuvostotasavallassa, ja kansallisen älymystön edustajat sanoivat: / ’Nyt on tullut se, joka sanoo, että hän on Ersän Poika, vaan mikä syömäri ja juomari, varkaiden ja hutsujen ystävä?’”

Zavjalov kirjoittaa, että neuvostoliittolainen byrokratia ja myöhempi venäläistäminen ovat olleet viimeisiä nauloja mordvalaisen perinnön arkkuun. Jäljellä on näivettyminen, paikallisen kulttuurin hidas rappeutuminen ja kuolema.

Paaston aika

Kokoelma loppuu vavisuttavaan runoon, joka kertoo Leningradin piirityksestä toisessa maailmansodassa. Sen nimi Joulupaasto viittaa ortodoksisen kalenterin paastojaksoon, joka alkaa 15.11. ja päättyy 24.12., vaikka vihollisten saartamien asukkaiden syömättömyys ei tietenkään ole vapaaehtoista.

Leningradin melkein 900 päivää kestäneessä piirityksessä kuoli ainakin 641 000 ihmistä. Se on yksi toisen maailmansodan pahimmista inhimillisistä tragedioista, eikä sen tapahtumista ole ymmärrettävää kyllä kyetty kirjoittamaan kovinkaan paljon kunnollista runoutta. Auschwitzia, Leningradia ja muita lähihistoriamme järkyttäviä asioita ei ole helppo käsitellä, joten Zavjalov tekee rohkeasti tarttuessaan näin arkaluontoiseen aiheeseen.

Joulupaasto käsittelee historiaa poikkeavasta näkökulmasta. Zavjalovin mielestä Leningradin piirityksessä kuolleet eivät ole venäläisen historiankäsityksen mukaisia sankareita vaan uhreja. Runoilija kritisoi joukkokuoleman kaunistelua, eettisen korvaamista esteettisellä. Hänen runossaan risteilee erilaisia tekstikatkelmia rintamaraporteista säätiedotuksiin ja ruokaluetteloista evankeliumiin. Niiden näennäisen mielivaltaisesta törmäyksestä syntyy kokonaisuus, josta saa hyvän kuvan piiritetyn kaupungin kaaoksesta.

Mallinen kiteyttää: ”Zavjalov paljastaa kaikkien olemassaolevien diskurssien pätemättömyyden – niin neutraalin informatiivisen, kirkollisen, tieteellisen, runollisen kuin propagandistisenkin. Kaikki ne jäävät mykiksi, kun puhutaan ihmisten joukkotuhosta.”

Jäljelle jää ongelmallista runoutta. Sanat ovat riittämättömiä kuvaamaan Leningradin kaltaista katastrofia, mutta toisaalta kuvaamista on yritettävä. Sävyltään kevyemmät Mokellus ja Neljä hyvää sanomaa eivät ole Joulupaaston veroisia runoja. Ne kuuluisivat toiseen valikoimaan, mutta toisaalta lukija saa yli sadan sivun mittaisesta käännöskokonaisuudesta vastinetta rahoilleen.

Kokoelman lopussa ollaan vakavien moraalisten kysymysten äärellä. Mallisen sanoin: ”Mutta tämän tekstin luominen merkitsee radikaalia katkosta kaikkeen olemassaolevaan kirjoituksen perinteeseen. Zavjalovin runous ei pyri venäläisen runouden tuoreuttamiseen ja uudistamiseen. Se ei toimi runousinstituutioiden taistelukentillä, vaan haastaa koko olemassaolon.” Haastaminen on aina ollut runouden tehtävä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto