Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ylistettyä ja katoavaa

Sofia Blanco Sequeiros, 11.8.2018
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 185 s., Savukeidas 2018

Pölyn ylistys on teos hyvistä huonoista, oikuista, mielijohteista ja iloluontoisista asioista. Huonous toimii teoksessa kehyksenä, jonka kautta Silvia Hosseini tarkastelee niin Leonard Cohenin huonointa albumia, Dubaita, rajua seksiä, Seinäjoen Tangomarkkinoita, museoita kuin lifestyle-blogeja. Huonojen tarkastelu antaa mahdollisuuden hyville: intohimolle, riemulle, myötätunnolle ja ymmärrykselle.

Pölyn ylistys on kaivattu lisä kotimaiseen esseistiikkaan.

Hosseini käsittelee aiheitaan elegantein asiantuntijan ottein. Hän kirjoittaa lukeneisuutensa tutkimiinsa ilmiöihin väkevästi ja tyylillä, ja vaikka ajoittain ilmaisu kaipaa tiivistämistä ja ajatus etäyttämistä esseen kertojasta, on Pölyn ylistys kaivattu lisä kotimaiseen esseistiikkaan.

Suruiset taiteilijat ja elämäntapatorakat

Pölyn ylistyksen yhdeksän esseetä rakentuvat kirjallisuuden, kuvataiteen ja pop-kulttuurin ympärille. Etenkin ensimmäisen puoliskon esseet keskustelevat toistensa kanssa. Taidetta ja kulutuskulttuurin maanista ihannointia käsittelevän ”Lifestyle-torakat” -esseen jälkeen myös ”Vähän saa kuristaa” asettuu tutkimaan kiihkoa kirjallisuudessa, taiteessa ja musiikissa.

”Lifestyle-torakat” rakentaa taiteen ja lifestyle-blogien välille ristiriidan käsitelläkseen markkinointia, kulutusta ja kulutuskulttuuria elämän merkityksellistämisen näkökulmasta. Taiteessa olemassaololle ja kokemukselle annetaan merkitys tekemällä katoavasta ikuista; blogeissa luovuttamalla identiteetti Adidaksen markkinointiin ja tekemällä minuudesta hyödyke kulttuurin markkinoilla. Essee tutkii tapoja, joilla käsitykset merkityksestä ja merkityksellisyydestä muuttuvat, kun arkisista tarpeista tehdään kuluttaessa spektaakkelin tavoin toteutettavia ihanteita. Mitä bloggari tavoittelee asettaessaan itsensä ja lapsensa kysynnän ja tarjonnan leikkauspisteeseen? Entä taiteilija maalatessaan vaaleanpunaisina hehkuvia ruusuja? Toisaalta, mikä ylipäänsä on merkityksen mahdollisuus elämässä, jota vaivaa asioiden ja oman olemassaolon ”sellaisuus”, arkinen ihmeettömyys?

Hosseini onnistuu kulttuurikritiikissään, koska ei julista yhtä vastausta tarkastelemiinsa kysymyksiin. Hän käyttää yhteiskuntakritiikissään tyypillisiä esimerkkejä, kuten uusien merkkituotteiden jonottamista, Naomi Kleinin yhteiskuntakritiikkiä ja scifikirjallisuuden dystopioita, mutta esimerkkien tehtävänä on valottaa ihmisen riippuvuuksia ympäröivästä kulttuurista, eikä ohuesti julistaa kapitalismin tuhovoimaa. Kevyesti näkökulmien välillä liikkuva essee voisi olla rakenteeltaan jämäkämpi ja yhteiskuntakritiikiltään monipuolisempi, mutta samalla näkökulmien huolellinen asettelu on myös keino välttää ilmeisin julistuksellisuus.

Taide ja lifestyle-blogit kurottavat kohti samaa.

Ristiriidan rakentaminen taiteen ja lifestyle-blogien välille on retorinen keino, mutta Hosseini osaa askelmerkkinsä. Lopulta teksti näyttää, kuinka lifestyle-torakat ovat torakoita taiteen ja rahan, yksilön ja markkinoiden, yksityisen ja julkisen, merkityksen ja merkityksettömyyden, kulutuksen ja intohimon välissä. Taide ja lifestyle-blogit kurottavat kohti samaa, yksi ilman korvaa ja toinen Malene Birgerin polyesterissä. Vauvabrändääjä ja ruusumaalari riipivät molemmat merkityksen kerroksia arkiseen olemassaoloonsa sieltä, mistä löytävät, jotta eivät kohtaisi omaa ihmeettömyyttään.

Vähän voi tulla mustelmia

Seuraava essee, ”Vähän saa kuristaa”, tutkii himoa väkivallassa ja seksissä sekä yhden muuttumista toiseksi. Hosseini lähestyy aihetta Sons of Anarchy -televisiosarjan väkivallalla ja sen eroottisuudella ja jatkaa tarkastelemaan väkivallan ja seksin yhteyksiä elokuvissa, kirjallisuudessa, musiikissa ja omassa elämässään.

Hosseini johdattelee lukijan haaveilemaan kuumista vatsalihaksista vain, jotta tämä huomaisi synkkyytensä Painovoiman sateenkaaren sodan traumaa kuvaavan seksikohtauksen parissa. Sitten esseen kertoja palaa Sons of Anarchyn paidattomaan päähenkilöön, rajuun seksiin ja pureskeleviin ja hedelmöittämisestä ja hirsitaloista uhoaviin rakastajiinsa. Kärsimyksessä koettu himo, sadomasokismi, rakkauden väkivaltaisuuden ilmenemismuodot sekä rajun seksin yhteiskunnalliset ulottuvuudet tulevat käsitellyiksi.

Vaikka esseen tarkastelema kirjallisuus Markiisi de Sadesta Charles Baudelaireen on jossain määrin ennalta-arvattavaa, kertoo paljon Hosseinin taidoista kirjoittajana, ettei lukija näänny aiheiden, näkökulmien ja lähteiden moninaisuuteen. Sama pätee lähes jokaiseen Pölyn ylistyksen tekstiin. Hosseini ei ainoastaan viittoile kohti tarkastelemaansa ilmiötä tai valitse siitä yhtä totuutta, jota puolustaa, vaan vaikuttaa kirjallisuuteen ja taiteeseen kuten ne häneen.

Kriitikot kyseenalaistavat sen, että nainen kirjoittaa nauttivansa siitä, että joku vähän kuristaa.

Siksi on turhauttavaa, että ”Vähän saa kuristaa” on kirjallisuuskritiikissä huomioitu lähinnä esseistin omakohtaisten anekdoottien vuoksi. Hosseini tutkii tekstissä jälleen suurieleisiä teemoja – kiihkoa, intohimoa, rakkautta, kuolemaa, tuhoa – ja tekee sen paremmin kuin suomalaiset esseistit yleensä. Yksi esseen tavoitteista on käsitellä abstrakteja käsitteellisiä kysymyksiä himosta, väkivallasta ja seksistä taiteessa ja pop-kulttuurissa, mutta kriitikot nostavat esiin ja kyseenalaistavat sen, että nainen kirjoittaa nauttivansa siitä, että joku vähän kuristaa.

Seksin monipuolinen kuvaus taiteessa on ehdottoman tärkeää. Lisäksi on ennen kaikkea ilahduttavaa, että omakohtaisuuden lähde on vaihteeksi analyyttinen, hauska ja joku muu kuin hän, jonka katse seksiin on yksityiskohtaisesti ikuistettu myös kotimaiseen kirjallisuuteen. ”Vähän saa kuristaa” on hyvä essee ennen kaikkea ajatuksellisen paneutuneisuuden, taitavan kerronnan ja Hosseinin kirjallisen tyylitajun ansiosta. Jo ilkikurinen otsikko viestii, että Hosseini ei, tässä kuten muuallakaan, halua ankeasti kuvailla elämän ankeutta. Sen sijaan hän kirjoittaa raskaistakin aiheista hyvillä: alati niitä ajatuksella, huumorilla, elolla ja ymmärryksellä tarkkaillen.

Joukkueellinen sivullisia

Essee ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” tutkii otsikkonsa mukaisesti sivullisuutta sekä käsitteenä että kokemuksena. Tekstin kerronnallisen ytimen muodostaa Albert Camus’n Sivullisen Meursault, jonka kautta avataan sekä erilaisia sivullisuuden käsitteitä että sivullisuuden ja todellisuuteen kiinnittymisen kokemuksia. Esiteltyään Meursaultin teksti laajenee tarkastelemaan aihetta Kamel Daoudin The Meursault Investigationin, Sivullisen postkolonialistisesti uudelleen käsittelevän romaanin, esseistin omien kokemusten ja havaintojen, sekä Roberto Bolañon Amuletin Auxilio Lacouturen kautta.

Vaikka esseen analyyttinen ydin on jälleen monipuolinen, Hosseini tiedostaa itsekin haasteet, jotka Camus’n valinta aiheuttaa esseelle. Hosseini on vahvimmillaan kirjoittaessaan Bolañon proosasta, ja myös Amuletti olisi voinut olla hedelmällisesti lukijaa haastava lähtökohta sivullisuutta käsittelevälle tekstille. ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” ei myöskään hyödy esseistin omakohtaisista kokemuksista yhtä paljon kuin muut tekstit. Kirjoittaessaan sivullisen asemaan hakeutumisesta ja etäisyyden tarpeestaan esseen kertoja uhkaa livetä samaan, josta kritisoi Owen Wilsonin The Outsiderin ymmärrystä sivullisuudesta elämänasenteena. Perikirjallisessa, erityisesti urheiluun paikannettavassa laumasieluisuuden tai yhteishengen kritiikissä vain aktiivinen ulkopuolisuuden halu mahdollistaa olemassaolon ja toiminnan merkityksen.

Siitä huolimatta tekstin lopetus osoittaa kirjailijan taidokkuuden kertojana ja esseistinä. Samoin kuin Dubain itsensä tuhoavan käsittämättömyyden ”Aavikkolaulun vangeissa” ja iäisyyteen pyrkimisen ”Pölyn ylistyksessä”, Hosseini tiivistää sivullisuuden kaikkinäkevällä, olemisen lopullisuuden tunnistavalla ja sitä tervehtivällä voimalla.

Älkäämme luottako liikaa patsaisiin

Hosseini taitaa moninäkökulmaisen esseistiikan, mutta välillä verkkomaiset esseet jäävät vaillinaisiksi. Koska tekstit lähestyvät aihetta laajasti, ne eivät aina pääse kaivautumaan kuin näennäisen syvälle aiheeseensa. Esseiden ajattelu on ketterää ja syvällistä ja rakenne huolellisesti suunniteltu, mutta nyt Pölyn ylistys jää kaipaamaan Hosseinille ominaisen muodon rikkomista ja lisää lineaarista ja yhtä ajatusta johdonmukaisesti pidemmälle ja pidemmälle kuljettavaa kerrontaa.

Esseiden ajattelu on ketterää ja syvällistä ja rakenne huolellisesti suunniteltu.

Lisäksi osa esseiden ilmaisuista ja ilmaisutavoista ammentaa niin paljon internetin idiolektistä, että ne tyhjäkäyttävät tekstiä silloin, kun se kaipaisi tiivistä ilmaisua. Museot täyttävien vanhojen muotokuvien hahmojen kutsuminen ”veteläkasvoisiksi Tärkeiksi Miehiksi” on erittäin tarpeellinen muistutus taiteen kaanonin valkoisuudesta ja sukupuolittuneisuudesta, mutta kaipaisi enemmän sisältöä rinnalleen toimiakseen muunakin kuin huomautuksena. Yhtä lailla osa Hosseinin käyttämistä itsetietoisista huomautuksista rikastaa tekstiä huumorilla ja osa nykäisee lukijan irti tekstin ajatuksesta, tarkastelemaan esseen kertojan esitystä itsestään.

Ilmaisun ajoittainen joutokäynti on kuitenkin sivuseikka, joka ei himmennä Hosseinin esseistiikan taidokkuutta tyylin tai ajatuksen tasolla. Hosseini käsittelee hyvät huonot tarkastellen huonoissa piilevää syvää, kaunista ja ylevää, samalla ennustaen suurmiehen patsaan ja sille kerääntyvän pölyn väistämättömän murenemisen. Löytäen huonoista etsimänsä Hosseini tervehtii murusia riemulla ja muistuttaa juhlista kaatuvien patsaiden lomassa.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto