Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hämmästyttää, kummastuttaa

Tapio Salomaa, 15.8.2017
Sinikka Vuola: Replika 197 s., Tammi 2016

Replika on ensimmäinen romaani Sinikka Vuolalta, joka tunnetaan kolmesta kehutusta runokokoelmastaan. Proosaa Vuolalta on aiemmin julkaistu myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kokeellisessa jatkokertomuksessa Ihmiskokeita: Proseduraalinen kollektiiviromaani (2016).

Replika on hämmentävä sekoitus hyvin perinteisiä ja hyvin erikoisia aineksia. Se on satuja mukaileva kasvukertomus, jonka koristeellinen, surrealistinen, proosarunomainen kerronta tavoittelee lapsen kokemusmaailmaa. Ei kuitenkaan helposti sulatettavalla tavalla niin kuin saduissa tai lastenkirjallisuudessa vaan haastavalla, vieraannuttavallakin tyylillä, joka paljastaa kuilun lapsen ja aikuisen tajunnan välillä.

Symbioosista minuuteen

Replika alkaa vanhanaikaisesta välimerellisestä kyläidyllistä, jota kutsutaan laaksoksi. Etäämmällä häämöttää Pääkaupunki. Laakson asukkailla tai muillakaan romaanin hahmoilla ei ole muita nimiä kuin isolla tai pienellä kirjoitetut kutsumanimet: Opettajatar, Leipuri, suruun pukeutunut nainen ja niin edelleen. Idyllistä paljastuu pian säröjä perheväkivallan ja alkoholismin muodossa.

Idyllistä paljastuu pian säröjä perheväkivallan ja alkoholismin muodossa.

Tarinaa kerrotaan aluksi sekä yksikön että monikon ensimmäisessä persoonassa. Minäkertoja osoittautuu pieneksi lapseksi. Me-muodossa on mukana sinähahmo, hänen äitinsä. Romaani kuljettaa kasvukertomusta varhaislapsuudesta murrosikään.

Replika merkitsee jäljennöstä. Tämä tematiikka tuodaan tarinaan Pinokkio-katkelmissa, joihin sekoitetaan raamatullista kuvastoa. ”Sitten puuseppä katsoi lasta jonka oli puusta veistänyt, ja puuseppä näki että se oli hyvä.” Puuseppä tahtoo nähdä veistoksessaan ”oman kuvansa”. Alussa puunukke on luojansa replika.

Minäkertoja puolestaan hahmottelee itselleen mielikuvitusisän: ”Jos minulla olisi isä, hän potkisi palloa minun kanssani, hän rakentaisi minulle nelitornisen hiekkalinnan.”

Äitinsä kanssa lapsi elää tiiviissä symbioosissa. Äitiä kuvaillaan valoon, vaaleuteen ja aurinkoon liittyvällä kuvastolla, jonka kautta hänet rinnastetaan Neitsyt Mariaan ja Marilyn Monroeen. ”Mutta vaalealla jumalattarella on valosta tehdyt hiukset: ei hiukset vaan sädekehä.”

Aluksi vanhemmat ovat jumalia, vaikka isähahmoja löytyykin vain saduista. Tämä auvoinen tila ei kuitenkaan kestä, vaan lapsi oppii uhmaamaan äitiään, josta tulee riidan myötä vieras, Äitimuukalainen. Oma tahto tulee omista unista:

”Katson yön outoja kuvia jotka ovat totta koska minä olen ne nähnyt. Tulee monta yötä ja tapahtuu ensimmäisen kerran, että näen unen ja aamulla muistan sen, valmiin kokonaisen unen, jonka olen itse laatinut pitkän yön aikana. Näen sen loppuun asti, kuin elokuvan. Ja minä sanon sinulle ensimmäisen kerran Ei.”

Minuus kasvaa itsenäisestä kuvittelusta ja saa lapsen löytämään äänensä. Tässä romaanissa kuvittelu ja valehtelu samaistetaan toisiinsa. Nenäverenvuodot vastaavat Pinokkion nenän pitenemistä. ”Pyyhin kämmenselkääni nenästäni vuotavaa verta, ja Opettajatar sanoo, ettei jaksa enää kuulla selityksiäni.”

Lohdutonta naiskuvaa tuntuu sävyttävän enemmän patetia kuin yhteiskuntakritiikki.

Päänsisäisessä elokuvateatterissa pyörivät unien ja kuvitelmien lisäksi muistot. Hallitsemattomista muistikuvista kärsivänä sivuhahmona kituu dementoitunut Vanhus. Romaanin puhuttelevin hahmo, Kaivos, kailottaa kaipauksesta ja kaivelemisesta:

”Miten täynnä kuvia ihminen on, miten turhia, miten kipeäätekeviä. Jokainen muisto on kaipauksen ja tuskan vuoropuhelua, Kaivos pauhaa. En koskaan kuule oman ajatukseni ääntä, kun Kaivos puhuu. Sylki roiskuu suupielistä kun se huutaa: Mistä sinä tiedät mikä on muistamisen arvoista?”

Vuola käyttää Replikassa paljon toistoa ja variaatiota. Erilaisina muunnelmina toistuvat katkelmat ja kertomukset kiinnittyvät muistojen ja mielikuvien epäluotettavuuden tematiikkaan.

Yksityiskohtien pyörre

Replikan maailmassa esineet elävät ja puhuvat. ”Joka päivä kimppu oranssia tai tukeva nippu punaista odottaa meitä keittiön pöydällä porkkanoiksi tai retiiseiksi sidottuna. Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä…” Jokainen esine on oman elämänsä Pinokkio.

Ihmisen ja esineen rajaa hälvennetään toisestakin suunnasta: kaikki naishahmot esitetään kärsivinä ja esineellistettyinä. Tämä ilmenee myös lapsen ja äidin suhteessa: ”Esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten.” Kuollutta näyttelijätärtä kuvataan ilmauksella ”käyttökelvoton esine”. Kerjäläistyttö on ”esine jota kukaan ei kaipaa, kaunis tavara joka sietää kaiken kohtelun, tummumaan unohtunut hopealusikka”. Nukkevertausta käytetään useammankin naishahmon kohdalla. Romaanin loppupuolella kohdataan persoonattomia, groteskeja, karnevalisoituja naisparvia: katujen prostituoidut ovat ”nukkeja joita puetaan ja riisutaan”, kartanon juhlavieraat ”kuin koristeellisia pölyhuiskia jotka äkkiä alkavat elää ja vaeltavat pitkin juhlasalia”. Lohdutonta naiskuvaa tuntuu sävyttävän enemmän patetia kuin yhteiskuntakritiikki.

Elävän ja elottoman rajan lisäksi myös toden ja kuvitelman rajaa hälvennetään molemmilta puolilta. Kertoja ilmaisee kokemansa kuvat ja äänet vimmaisella tarkkuudella, paljon yksityiskohtaisemmin kuin ne voisi aistia:

”Äiti, minua pelottaa, huoneessa on petoja, äänettömiä petoeläimiä, ne katsovat meitä silmillään, rikinkeltaisilla pedonsilmillä. Vaikka painan kädet korvilleni, kuulen miten ne hengittävät, miten keuhkopussien ohuet kalvot liukuvat toisiaan vasten, kiivas, kammottava pedonläähätys… kuulen kohinan kun veri juoksee niiden sydäntä kohti ja siitä poispäin, kuulen miten pedonveri liikkuu laskimoista valtimoihin ja valtimot täyttyivät verestä, kuulen miten paksuseinäiset pedonsuonet kurluttavat. Vaikka peitän kasvoni, näen miten sydän paisuu jokaisen pedon mustassa rinnassa…”

Lukukokemuksena Replika tuntuu vanhanaikaisen Disney-piirretyn ja holtittoman psykedeelitripin välimuodolta. Tunnelmassa on satumaisuutta ja painajaismaisuutta. Vuola sumentaa kokonaiskuvaa samassa suhteessa kuin terävöittää toistensa yli vyöryviä yksityiskohtia. Metsää ei hahmota puilta, siksi teksti eksyttää. Esineet puhuvat tai laulavat tai hehkuvat, fokus luisuu yksityiskohdasta uuteen todelliseen tai kuviteltuun yksityiskohtaan. Virkkeet polveilevat ja poukkoilevat yhä uusiin sivulauseisiin ja aihepiireihin. Kerrontaa jäsentämässä ei ole edes kappalejakoa, ei muualla kuin dialogissa, jota on hyvin vähän. Sen sijaan teksti on jaoteltu kohtauksiin, jotka ovat enimmillään muutaman sivun mittaisia. Aikamuotokin vaihtelee tunnelman mukaan.

Vuola sumentaa kokonaiskuvaa samassa suhteessa kuin terävöittää toistensa yli vyöryviä yksityiskohtia.

Replikaa lukiessa on helpompaa antaa kielen viedä kuin yrittää saada kaikista sen merkityksistä otetta. Vuolan kieli onkin huikeimmillaan huumaavan kaunista:

”Toisinaan yön oudot kuvat pelottavat enkä voi katsella niitä. Kuin kulkisin yksin ja hylättynä pimeää käytävää ja minkä tahansa nurkan takana kytisi vaara, kaikkien painajaisten alkupiste. Silloin minä huudan pimeyteen: Äiti! Äiti! Ja käsivarret kasvavat ympärilleni ja me hengitämme yhdessä: tuuli suhisee, tuhat tuulta, laulu jossa kertosäkeet hiljalleen vajoavat toisten kertosäkeiden sisään, tuuli joka tuudittaa pudonneet lehdet uneen, ensin kieppuvaa liikettä, sitten yhä kiihtyvä karuselli jossa nopeat kuvat vilahtavat ohi ja katoavat sumun ytimeen; ytimessä on maisema joka on nähnyt päivien ja sukupolvien käynnistyvän ja maatuvan, maisema joka on jatkuvasti läsnä ja on sanomattoman läheinen; jossa riippuhämähäkki vetäytyy valtakuntansa keskelle, silkkisen köysistön sydämeen. Sitten me nukahdamme: nukumme.”

Harmoniaa ja dissonanssia

Vuolan runoilijatausta kuuluu kielen musikaalisuudessa, joka on Replikan kantava voima. Kielen tyylittely tosin vaihtelee pitkin romaania. Parhaiten kieli on harmoniassa kertojahahmon kokemusmaailman kanssa silloin, kun Vuola tyylittelee sen lapsen ajatuskulkuun sopivaksi: ”Ihmisiä on paljon muttei niin paljon kuin eläimiä tai hyönteisiä tai varsinkaan tähtiä.”

Monin paikoin taas kieli on sanavarastoltaan tai virkerakenteiltaan aikuismaista ja kirjallista: ”Sillä ei haudassa ole hiljaista, ei sinne päinkään, siellä kuhisevat demonit: dialogit, monologit, polyfoniat, kakofoniat, murteet, herjat, meemit, neologismit, lainasanat, metaforat, hyperbolat, proprit, idiomit, motot, täytesanat, fraasit ja lyhenteet.”

Näiden kahden sävyn välimaastossa Replikan kertojanääni pujottelee. Se vaikuttaa lapsuuttaan kaukaa muistelevan aikuisen ääneltä, etenkin haikaillessaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin ”tämän maan ihmiset kävivät oikeissa töissä ja ansaitsivat oikeaa rahaa”.

Replikan mukaansatempaavimmat katkelmat ovat niitä, missä Vuola on eläytynyt spontaanin lapsenomaiseen ajatuksenjuoksuun. Koristeellisen kirjalliset kielelliset rakenteet puolestaan tuovat kerrontaan ulkokohtaisuutta ja keinotekoisuutta. Kerronnassa tuntuu olevan dissonanssia silloin, kun kuvauksen tasolla ollaan hyvinkin syvällä lapsen kokemusmaailmassa mutta kielen tasolla ei, silloin kun kertojanääntä on vaikea mieltää päähenkilön ääneksi.

Päähenkilössä on muutakin häkellyttävän häilyväistä. Esimerkiksi hahmon sukupuoli määritellään vasta romaanin jälkipuoliskolla. Tiedostamattani tein sukupuolesta heti alussa väärän oletuksen, johon ohjasivat aloituskohtauksen alluusiot ja kielen tyyli. En huomannut kyseenalaistaa mielikuvaani ennen sivua 113, jolloin hämmentyneenä päivitin käsitykseni päähenkilöstä. Replikan estetiikkaan tuntuvat kuuluvan ristiriitaiset, epävakaat ja muuttuvat mielikuvat.

Replikasta jää mieleen kieli paremmin kuin juoni, yksityiskohdat paremmin kuin kokonaisuus.

Päähenkilöön liittyvät epäselvyydet yltyvät loppua kohden. Kertoja korjailee ja muuttelee aiemmin sanomaansa jatkuvasti, ja romaanin edetessä Vuola vie kertojan epäluotettavuuden yhä pidemmälle. Osa romaanin surrealistista estetiikkaa on kontrasti sumennetun keskushahmon ja ylivilkkaiden yksityiskohtien välillä. Replika on reunoilta terävä mutta keskeltä hämärä.

Perinteistä realistista hahmokuvausta ei Replikasta muutenkaan kannata etsiä. Hahmot ovat ilmeikkäitä mutta karikatyyrimäisiä, niin että lukiessani huomasin näkeväni heidät mielessäni animaatiohahmoina. Vuolan lähestymistapa hahmokuvaukseen ei ole romaanimainen vaan impressionistinen ja teatraalinen.

Replikasta jää mieleen kieli paremmin kuin juoni, symbolien verkosto paremmin kuin hahmot, yksityiskohdat paremmin kuin kokonaisuus. Vuola on keskittynyt tiettyihin kirjoittamisen osa-alueisiin toisten kustannuksella, joten romaani jakanee mielipiteitä. Jos kaipaa maanläheistä kerrontaa tai ehyitä henkilöhahmoja, Replika ei välttämättä ole oikeanlaista luettavaa. Jos taas haluaa haastavan erilaista romaanikerrontaa komean tunteikkaalla kielellä, saattaa Replika tehdä vaikutuksen. Vuola on joka tapauksessa osoittautunut voimakkaan omaääniseksi romaanikirjailijaksi, jolta voi odottaa kiehtovaa proosaa tulevaisuudessakin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto