Jään ja tulen kevät

Tuomen perheen elämä ei ole aivan tavallista, kun miehellä on viinan sijasta vallankumous. Se on perhe-elämässä ja talven 1940-1941 oloissa arveluttavaa seuraa. Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät jatkaa Mustista morsiamista (1998) ja Rautaöistä (2002) tutun väen tarinaa. Eletään välirauhan aikaa, mutta ilmassa on levottomuutta ja uuden sodan enteitä. Kähkönen kuvaa vaikuttavasti Kuopion työläiskorttelien elämää ristiriitaisen ajan aatteiden varjossa.

Kähkösen kerronnan voima on paljolti käytännöllisyydessä ja arkisuudessa. Kähkönen kuvaa ihmiset toimissaan, kalastamassa, pyykkäämässä, sairastamassa, muuttamassa, ruokkimassa perhettä. Ajankuva on täyteläinen ja kieli tarkkaa. Teksti antaa aistia niin talven jäähyhmän jäykistämät vaatteet kuin maailman meriltä tuotujen lankojen koreuden.

Tuomen perhettä pitävät pystyssä naiset. Lassi toipuu sodasta, vastuu lapsista ja arjesta jää Anna-vaimolle ja pyykinpesulla perhettä elättävälle Hilda-siskolle. Evakkoystävänsä avulla myös Anna saa työpaikan ravintolasta, mutta Hilda ostaa mankelituvan – tällaisena aikana!
Annan silmin kaikki Tuomet ovat viistopäitä.

Ympärillä ovat Kuopion kadut ja järvenselät, avarat talvikalastusjäät, pienet työläiskodit ja äveriäämmät sivistyneistön salongit. Tästä maisemasta ihmisten mieli kurkottaa myös poissaolevia kohti. Mielessä ovat sodassa kuolleet ja Tuomen perheellä myös Lassin veljet, jotka aikanaan lähtivät paremman elämän toivossa sinne, rajan taakse. Kuolleet ja lähteneet ovat läsnä ajatuksissa ja elävät rinnalla unissa. Läsnä on myös toivo; jos joku vaikka vielä palaisi.
Taustalla vilahtelee myös harmaapukuisia, kylmäsilmäisiä miehiä, jotka valvovat, miten ihmiset elävät, keitä tulee ja menee kommunistin ja hänen akkansa asumuksen liepeillä ja mitä papereille piirrellään. Läsnä on pelko.

Yhteisön tuki ja kontrolli

Kirjan henkilögalleria on laaja ja välittää myös kuvaa yhteiskunnan monista aatteista. Herrat puhuvat Saksan voittamattomuudesta, elintilasta ja kauppasuhteista. Lauri ja Hilda tuntevat pettäneensä oman aatteensa ja sammuttaneensa lyhdyn. Syttyykö uusia lyhtyjä? Varakas Lehtivaaran rouva auttaa tavoilla, jotka eivät ole tyypillisiä hänenlaisilleen. Annan aatteeksi tulee Canthin Työmiehen vaimon aate: naisten pitää yrittää auttaa toisiaan aina.

Sota on herättänyt yhteisvastuuta, ja tämä näkyy kiinnostavasti suhteessa lapsiin. Omiin kuuluva Juha saa ymmärrystä ja tukea, evakkotyttö Maria taas painaa aluksi yhteisön kontrolli ja vieroksunta. Kestää aikansa, kunnes sodan herättämä huolenpito ulottuu toisista oloista tulleisiin ja vieraalta tuntuvatkin otetaan omiksi. Marin kehitys on tässä suhteessa kaunista seurattavaa: sekä yhteisö että Mari muuttuvat ja oppivat kantamaan vastuuta.

Mari edustaa myös uutta rohkeutta ja tiedonhalua. Hänelle ei riitä alistunut hyväksyminen ja välttely: ”Kyllähän tuon tiiät”. Mari vaatii vastauksia ja selityksiä: ”Mie en tiiä. Kertokee miule.”

Mitä voi kertoa menneestä, miten varautua tulevaan, kun kaikki on epävarmaa?

Ystävä, vihollinen?

Jään ja tulen kevät on kolmas, itsenäinen osa Annan, Lassin ja suvun tarinaa. Perheen ja suvun kuvauksesta kerronta laajenee yhteisön ja ajan kuvaukseksi. Se kantaa perushumanistista sanomaa ihmisen mahdollisuuksista selviytyä ja auttaa muitakin selviytymään.

Aika, jota eletään, on perin hämmentävää. Elämä on pois raiteiltaan, toimeentulo on hankalaa, ja jo vääränlaiset ystävät voivat olla sopiva syy pidätykseen ja turvasäilöön viemiseen. Talvisodan yksimielisyys rakoilee – jos sitä olikaan. Hilda tietää, keiden puolesta ponnistelee: Annan ja Lassin lasten ja tulevaisuuden. Hän ei kuitenkaan tiedä, kuka tai mikä on vihollinen. Onko vihollinen se, mikä saa ihmisen muuttumaan perkeleeksi, ampumaan, polttamaan ja pommittamaan?

Kähkösen ihmisillä on voimaa muuttua. He joutuvat hyväksymään pettymykset sekä vajavaisuuden ja syyllisyyden tunteet, mutta he selviytyvät. Selviytyminen nousee hyvin pienistä teoista ja oivalluksista. Sopivalla hetkellä mutjautettu mukava sana saattaa muuttaa asioita.

Jään ja tulen keväässä taustalla vaikuttavat aatteet ja asenteet kiteytetään selkeiksi lausumiksi. Tässä Kähkönen ilmentää etenkin naisten ajattelua, joka kärjistyy usein kiukkuisiksi puuskahduksiksi: ”Ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään”, Hilda linjaa jo alussa. Miehillä on sotansa ja vallankumouksensa, naisilla lapset ja arki.

Kähkösen romaani on nautittavaa luettavaa. Kieli on vivahteikasta ja Kähkönen hyödyntää riemukkaasti savon murretta. Myös henkilöasetelmissa on kutkuttavuutta, ja itku ja nauru ovat lähellä toisiaan.

Kirjan lopussa sota on alkamassa ja miehet ovat junassa matkalla tuntemattomaan. Naiset kaipaavat pommisuojissa maalle lähetettyjä lapsiaan – että ainakin kuoltaisiin yhdessä. Aika näyttää jälleen suurien aatteiden mitättömyyden arkielämässä.