Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tanskalainen ei jätä meitä rauhaan

Veli-Matti Huhta, 16.6.2016
Søren Kierkegaard: Kuolemansairaus 188 s., Basam Books 2016 Kääntäjä(t): Janne Kylliäinen ja Tapani Laine

Kun Søren Kierkegaard (1813–1855) kuoli, joitakin hänen tärkeimmistä teoksistaan oli myyty vain muutamia kymmeniä kappaleita. Nyt tilanne on toinen: Kierkegaardia myydään, luetaan, tutkitaan ja käännetään jatkuvasti. Uudessa, 2013 valmistuneessa tanskankielisessä koottujen teosten laitoksessa on 55 osaa (vertailun vuoksi: Snellmanin kootuissa on 24 osaa, Leninin suomennetuissa kootuissa 45 osaa, mutta Lutherin Weimarer Ausgabessa 127 osaa).

Tyylinsä puolesta Kuolemansairautta lukee nautinnokseen.

Ensimmäiset Kierkegaard-suomennokset ilmestyivät yli sata vuotta sitten, ja projekti jatkuu. Janne Kylliäisen ja Tapani Laineen kääntämä Kuolemansairaus on osa hanketta, jonka tarkoitus on tuoda Kierkegaardin keskeiset kristilliset teokset suomalaisten ulottuville; Kylliäisellä on jo tilillään Filosofisia muruja – teos. Aikaisemmin tanskalaisklassikkoa on Suomessa pitänyt esillä etenkin Torsti Lehtinen.

Kuolemansairaus ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 1924 (J. A. Hollo), mutta kirja on tietenkin kadonnut kirjastojen varastoihin ja käännös vanhentunut. Kylliäinen ja Laine ovat onnistuneet mainiosti yrityksessään muuttaa vanha tanska nykysuomeksi: Kierkegaardin tyylipiirteet ja ironia pääsevät oikeuksiinsa. Tyylinsä puolesta Kuolemansairautta lukee nautinnokseen.

Korut ja komeus

Vaikka Kuolemansairaus on lukunautinto, helppo kirja se ei ole. Kierkegaard julkaisi 1846 teoksen Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus nimimerkillä Johannes Climacus. Se merkitsi Kierkegaardin ”filosofisen vaiheen” päätöstä. Kolme vuotta myöhemmin nimimerkki Anti-Climacus kirjoitti Kuolemansairauden, kirjan joka oli (ja halusi olla) ytimiään myöten kristillinen. Siinä on nykylukijalle nieleskelemistä. Kustantajakin joutuu väistelemään ja korostaa kirjan takakannessa teoksen psykologista luonnetta.

Tässä kuten muissakin teoksissaan Kierkegaard nousee vastustamaan ”spekulaatiota” eli Hegelin valtavaa filosofista järjestelmää, joka pyrki sulkemaan sisäänsä kaiken. Hegeliläisiä tölväistään tämän tästä. Vastustaessaan Kierkegaard on kuitenkin auttamatta vastustamansa asian perillinen, kuten esimerkiksi Paul Tillich on huomauttanut (Pespectives on 19th and 20th Century Protestant Theology, 1967). Tämä näkyy ennen muuta käsitteiden tasolla – silkkaa Hegeliä kaikki Kuolemansairaudesta löytyvät ”dialektisuudet”, ”reflektoinnit”, ”määreet”, ”negaatiot”, ”positiot” ja ”konkreettiseksi tulemiset”.

Kristinuskossa yksittäinen ihminen on ainoa, joka merkitsee jotakin.

Triviaalimmassa mielessä sukulaisuus näkyy esitystavassa, viehättävässä pyrkimyksessä systemaattisuuteen. Esimerkiksi: C Epätoivon muodot, CB. Epätoivo tarkasteltuna tietoisuuden määreen valossa, CB.b) Epätoivon muoto, jossa ihminen tiedostaa olevansa epätoivoinen, CB.b)α) Heikkouden epätoivo.

Järjestelmä on unohtanut yksittäisen ihmisen (den Enkelte, tässä teoksessa itseys, Selvet) – siinä Kierkegaardin pääargumentti Hegelin seuraajia vastaan. Kristinuskossa puolestaan yksittäinen ihminen on ainoa, joka merkitsee jotakin. Ehkä Kierkegaard jopa toi yksilön filosofiaan, ja tätä kautta on helppo ymmärtää, että 1900-luvun mittaan hänen suosionsa ja merkityksensä kasvoi. Hegeliläisyyden lisäksi Kierkegaard vastustaa – tai ei niinkään vastusta, vaan suhtautuu lähes raivostuttavalla ylimielisyydellä aikansa kiinnostukseen (luonnon)tieteellisen tiedon kasvattamista ja yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä kohtaan. Kaikki edellä luetellut piirteet ovat kuitenkin vain Kuolemansairauden pintaa, sen korut ja komeus. Ydin on jossain muualla. Kuolemansairaus nimittäin häiritsee.

Vaarallista kirjallisuutta

”Pienessä maassa syntyy tuskin kolmea runoilijaa sukupolvea kohti, mutta pappeja kyllä riittää paljon enemmän kuin voidaan virkaan asettaa”, sanoo Kierkegaard ja ruoskii valtionkirkkoa pettämättömällä ironiallaan. Helpolla eivät pääse maallikotkaan: ”… useimpien ihmisten elämä on, kristillisesti ymmärrettynä, jopa siinä määrin hengetöntä, ettei sitä ankaran kristillisessä mielessä voi edes nimittää synniksi”.

Kuolemansairaus on epätoivo, joka syntyy kun ihminen yrittää tulla ihmiseksi ilman uskoa.

Kierkegaardin kristinusko on järjelle selittämätön ilmiö: perustelut ja kaikki ”kristinuskon puolustelut” ovat turhia – uskoa ei voi perustella eikä puolustaa, koska se on paradoksaalista. Juuri sen takia usko on myös niin vaikeaa, se on maailman epäuskottavin asia. Vaikeus ei ole esimerkiksi sukupuolimoraalissa saatikka moralismissa. Kristillisiä käsitteitä väärinkäyttäen: Kuolemansairaus ei ole piikki lihassa. Se on piikki hengessä.

Kuolemansairaus on epätoivo, joka syntyy kun ihminen yrittää tulla ihmiseksi ilman uskoa, omin voimin, esimerkiksi filosofisen spekulaation avulla. Dialektisesti epätoivo on myös seurausta tuosta turhasta pyrkimyksestä.

Hegelin tärkeimmät kriitikot olivat Kierkegaard ja Marx (Schelling on tapana unohtaa). Molemmat näkivät, että potilas on sairas, mutta diagnoosista ja lääkemääräyksestä he olivat mahdollisimman erimielisiä. Molempia yhdistää kirjallisen sanomisen vimma. Molemmat ovat myös vaarallisia – nimittäin siinä, että he pakottavat ajattelemaan itse.

Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin elokuvassa Sana (1955) on kohtaus, jossa perheen vanha isä valittelee hulluna pidetyn poikansa kohtaloa. ”Mikä poikaan on mennyt?”, kysyy joku. ”Søren Kierkegaard”, vastaa isä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto