Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suomalainen runous on maailmankirjallisuuden keskellä

Aleksis Salusjärvi, 23.6.2018

Yleensä on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Törmäsin maapallon toisella puolella suomalaiseen runouteen.

Suomalainen kirjallisuus on kansainvälistä monella tavalla ja monesta syystä. Julkinen huomio on kiinnittynyt proosaan, jossa etenkin naiskirjailijamme ovat kunnostautuneet viime vuosina. Maailmankirjallisuuden keskellä suomalainen runous näyttää kuitenkin vielä proosaakin kirkkaammalta.

Buenos Airesia on vaikea määritellä, mutta sitä on helppo ymmärtää. Sinne on helppo sulautua ja sen tuntee nopeasti kodikseen. Se on niin kansainvälinen ja kulttuurisesti ehtymätön, että se kuuluu ytimiin, joita pidetään maailman napoina. Pariisin, Rooman ja New Yorkin tavoin se on harvinaisia kulttuurisesti omavaraisia pisteitä tällä planeetalla. Espanjankielisessä maailmassa ja eteläisellä pallonpuoliskolla se on oma kosmoksensa: paikalliselle taiteilijalle riittää, että hän on tunnustettu kaupungissaan. Astor Piazzolla tai Jorge Luis Borges eivät koskaan pyrkineet maailmanmaineeseen, sillä heidän maailmansa oli Buenos Aires. Samalla tavalla antiikin Rooma oli oma napansa, ja roomalaistaiteilijat eivät kaivanneet tunnustusta kaupunkinsa ulkopuolella. Tai kuten New Yorkista lauletaan, ”if I can make it there, I’ll make it anywhere”.

FIP13-festivaalin runoilijat.

Suomalaisesta näkökulmasta tällaiseen kaupunkiin saapuminen on, sanalla sanoen, järisyttävää. Saapumiseni syy oli yhtä järisyttävä: olin kaupungissa runouden vuoksi. FIP-festivaalia on järjestetty 13 vuotta, ja tänä vuonna paikalle oli kutsuttu 36 runoilijaa ympäri maailmaa. Suomalaista runoutta edusti Aura Nurmi (osallistuin matkaan hänen puolisonaan). Edellisvuotena meikäläisistä paikalla oli Helena Sinervo, ensimmäinen suomalaisrunoilija festivaalin historiassa.

Akateemista runoutta ja katurunoutta

Risto Ahdin sanonnan mukaan jokaisessa maassa, maan koosta riippumatta, on 20 000 runoudesta kiinnostunutta ihmistä. Jos maa on tarpeeksi pieni, kuten Viro, runoilija voi päätyä jopa presidentiksi.

Euroopassa tämä pitää paikkansa, mutta Latinalaisessa Amerikassa tilanne on toinen. Runouden merkitys kytkeytyy valtioiden olemassaoloon sinänsä, ja Lorcan tai Nerudan kaltaiset keskushahmot ovat tehneet runoudesta raskaan sarjan taidemuodon. Tällä hetkellä se jakautuu Buenos Airesissa kahtaalle: toisaalta akateemiseen kirjallisuuteen (kuten FIP-festivaaliin) ja toisaalta elävään klubikulttuuriin, jossa esiintyvä runous kerää tuhansia ihmisiä äärelleen. Suomeen verrattuna suurin ero näkyy lähinnä siinä, että raja näiden kahden runouden muodon välillä on selvä. Akateeminen runous esiintyy vain matineoissa ja runoilijat istuvat lukiessaan pöydän ääressä kuin konserttipianistit. Kuvaavasti paikallisen slam-runouden kolmesta säännöstä ensimmäinen on, että esiintyjä ei saa istua.

Suomalainen runous on kansainvälistä

Heti ensimmäisenä iltana festivaalirunoilijoiden kanssa keskustellessa puhe kääntyy suomalaiseen runouteen. Syitä on kaksi: yhtäältä yliopistot ja eurooppalaiset runokoulut, kuten Wienin Schule für Dichtung ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa meikäläisiin, mikä junttaa runoutemme osaksi kansainvälistä kirjallisuutta, toisaalta runoilijamme ovat niin aktiivisia, että heidät tunnetaan nimeltä esiintymisten, residenssivierailujen tai teosten kautta. Tuntuukin huikealta, että esimerkiksi Sanna Kalrström tai Leevi Lehto ovat keskustelussa luontevasti esiin nousevia hahmoja. Tai että Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos on tarjonnut saksankieliselle runoudelle mittapuita lisätä omaa itseymmärrystään.

Myös Oriveden opisto tunnetaan runouden maailmankartalla. Se, että opisto on lakkautettu ja siirretty tamperelaisen kouluklusterin kylkeen, on tappio, joka kaikuu maailmankirjallisuudessa asti. Kunnallistasolla tehty pikkupäätös tai satunnaisen säätiön satunnainen kassanvartijan säästötoimi ei tekohetkellään vaikuta kosmeettista suuremmalta. Ajan saatossa se saattaa paljastua kokonaisen perikadon käännekohdaksi. Tajuan tämän kirkkaasti, kun kerron viidelle eurooppalaiselle runoilijalle maapallon toisella puolella, miten kansamme yksi näkyvimmistä ja vanhimmista runousareenoista on sammuttanut valonsa.

El Ateneo Grand Splendid on yksi maailman kauneimmista kirjakaupoista.

Suomalaisen runouden tunnettuus perustuu tietenkin sivistykseemme. Suomessa kulttuuria tuetaan vuosittain noin miljardilla eurolla, mikä on millä tahansa mittapuulla maailmassa suurenmoinen satsaus. Vuoden 2008 jälkeen lukuisat eurooppalaiset valtiot ovat eläneet pysyvää kriisiä. Etelä-Euroopassa julkistalous ei ole aina voinut pitää yllä edes perinteisiä kulttuuri-instituutioita. Tällaisessa tilanteessa suomalaisen kulttuurin painoarvo luonnollisesti kasvaa – ja mikä tärkeämpää: ylläpidämme aktiivista vuorovaikutusta itsemme pönkittämisen sijaan. Suomea ei ole viety maailmankartalle kirjallisuuslanseerauksena (kuten 2004 hallitusmuistio linjasi), vaan olemme dialogissa ja joskus jopa turvasatama.

Suomalaisen runouden monimuotoisuus on niin ikään häkellyttävää. Kaikki ikäluokat ovat edustettuna, mutta myös sellainen poetiikkojen kirjo, etten voi olla tuntematta ylpeyttä. Perinteisen säerunouden lisäksi meillä tehdään äänirunoutta, visuaalista runoutta, erilaisia proseduraalisia tekstejä, esiintyvää runoutta koko kirjossaan, tankaa ja haikua, anagrammeja ja palindromeja, runouden ja toisten taiteiden fuusioita – kahden viikon aikana en törmännyt maailmanrunouden ilmiöön, josta meillä ei olisi kotimaisia vastineita. Maailmanrunouden kartalla sellaiset runoilijat kuin Timo Salo, Satu Kaikkonen, Karri Kokko, Raisa Marjamäki, Leevi Lehto tai Sami Liuhto näyttäytyvät aivan uudessa valossa.

Slam-runoutta ei voi sivuuttaa

Slam-kulttuuri tuli Suomeen ryminällä kymmenisen vuotta sitten. Aluksi pidin koko ilmiötä typeränä amerikkalaisena hapatuksena ja ylenkatsoin ajatusta siitä, että tällainen tapahtumakonsepti uitetaan suomalaiseen kirjallisuuteen. Pian kuitenkin huomasin kapeakatseisuuteni.

Slam-iltojen ansiosta runous tavoitti uusia yleisöjä ja kirjoittajia, joista etenkin ja näkyvimmin esiin astuivat ulkomaalaiset runoilijat. Termi “slam poetry” on helppo kirjoitta hakukoneeseen, minkä ansiosta kaupungissa vierailevat löytävät tapahtumat helposti. Slam-kulttuuri tekee runoudesta helposti lähestyttävää, minkä ansiosta kielen luonnollisesti synnyttämät raja-aidat ylittyvät helposti. Kun sitten vierailee suurkaupungissa, näkee miten runous voi rönsytä yli äyräidensä.

Buenos Aires on täynnä katutaidetta.

Runoudessa kieli on materiaalia, ja tässä suhteessa riman madaltaminen universaalitermiin tuo mukanaan massiivisia etuja. Sanat “poetry slam” onnistuivat osaltaan tekemään Helsingistäkin kansainvälisen runokaupungin (tai tarkasti ottaen ”poetry jam”), jonka satoa nyt korjataan. Maailmanrunouden karttapallolla helsinkiläinen runous on eturivissä. Tämän asian ymmärtäminen olisi tärkeää etenkin kaikille niille tahoille, jotka jakavat julkisrahoitusta taiteelle. Olemme paitsi kelkassa, joka menee lujaa eteenpäin, myös sen kelkan puikoissa. Julkisrahoitus on onnistunut.

Myöskään Buenos Airesin runoudesta ei voi kokonaisuutena puhua ilman runoklubeja. Itse asiassa runoklubit ovat kaupungin kiinnostavina antia kulttuurissa (pahoittelut tangoväelle).

Lähiöt ja elämään astuva runous

Talvikauteen siirtyminen synnyttää Argentiinassa klubeihin katkoksen, minkä takia vierailujaksollamme järjestettiin vain kaksi isompaa slam-tapahtumaa. Ehdimme niistä toiseen, eteläisen kaupunkialueen, Zona Surin, poetry slameihin.

Runoilija So Sonia on järjestänyt Banfieldin kaupunginosan klubia kolme vuotta, ja hän on selvästi syntynyt työhönsä. Runotapahtuman järjestäminen ei ole yksinkertaista eikä homman juontaminen ole mitenkään helppoa. Mutta kun se on hallussa, kaikki alkaa lentää omalla kiertoradallaan. Banfieldin illasta voi sanoa lyhyesti ja lakonisesti, että se elättää ympärillään sellaista runoutta, joka muuttaa tätä maailmaa. Ainakin se muutti minut, vaikka ymmärsin vain osan kaikesta kuulemastani.

So Sonia on vetänyt Banfieldin runoklubia yli kolme vuotta.

Illan esiintyjäjoukossa oli mukana paljon eri vähemmistöjä. Osa hyvinkin vaikeista olosuhteista, ja he kirjoittavat runoja suoraan elämästään, maailmastaan, kokemuksistaan. Tärkein kirjallisuus tässä maailmassa on tällaisten ihmisten kirjoittamaa. Samoin kuin Suomessa, tapahtuman ikähaitari oli laaja, pikkulapsesta eläkeläismieheen. Pääosa yleisöstä oli parikymppisiä nuoria – sekin samoin kuin meillä.

Nuori Slam-tuomari työssään.

Buenos Airesia leimaa kaupungin kansainvälisyys. Costaricalainen poliitikon tytär lukee runoa ja esiintyy vapautuneesti, hänestä paistaa onni. Juttelemme myöhemmin ja käy ilmi, että hän on asunut 13 päivää tässä kaupungissa. Hän on paennut kotimaastaan poliittista väkivaltaa. Hänet on hakattu kadulla, hänen hiuksensa on leikattu julkisena nöyryytyksenä, koska hänen vanhempansa ovat korruptiosta syytettyjä poliitikkoja. Hän on tottunut pelkäämään – ja hän sanoo sydämensärkevä hymy silmissään, että on ihanaa, kun ei tarvitse pelätä.

Argentiina on valtiona jatkuvassa kriisissä. Talous on kuoppainen, mutta kukaan täällä ei kyseenalaista lukutaidon, runouden, kirjallisuuden, musiikin, tanssin – ylipäätään taiteen merkitystä. Kaupunki elää nostalgiassa suuruutensa ajoista, mutta menneisyyden kalvon puhkaisee alati kadulla iholle asti vyöryvä kulttuuri.

Kirjakauppoja on joka kulmassa ja kirjallinen sivistys on jonkinlainen peruskivi, josta buenosairesilaiset tunnetaan, josta tämä kaupunki on maailman kuulu. Rakastan tämän kaupungin valtavia egoja. Suuret egot tekevät elämän suurpiirteiseksi ja suurenmoiseksi. Ihmiset ovat karismaattisia, ja he työstävät ajatuksiaan jatkuvasti, katseet ja ajatukset ovat teräviä. Ja toisin kuin Pariisissa, täällä ei ole laisinkaan sitä kyynistä kaikennähnyttä kärsimätöntä ylenkatsetta, jonka kulttuurimaailman omahyväisyys on vanhalle mantereelle rakentanut. Tämä on metropoli, jossa ihmiset ovat onnistuneet säilyttämään löytämisen riemun. He todella arvostavat sitä ponnistelua, jonka henkisen työn tekijät näkevät toisten eteen. Kulttuuri annetaan lahjaksi, ja tällä mittarilla tämän vauraampia ihmisiä on vaikea löytää.

Banfieldin slam-mestaruus kulkeutui lopulta Eurooppaan. Kilpailu oli kova, mutta Hollannin kahdeksankertainen slam-mestari Ellen Deckwitz, voitti illan. Hopeasija tuli Suomeen, Aura Nurmelle. Nämä kaksi runoilijaa eivät voittaneet edustamansa eksotiikan takia. He ovat molemmat ammattitason esiintyjiä. Suurta kaulaa paikallisiin runoilijoihin ei kuitenkaan ollut. Täällä, maapallon toisella puolella, runous voi paksusti ja omavaraisesti. On hyvä tietää, että myös suomalainen runous elää sen mukana.