Ääni Palestiinalle
Lukukokemus on parhaimmillaan, kun se tuottaa aitoja, voimakkaita tunteita. Susan Abulhawan Jeninin aamut on tällainen tunnekokemus ja samalla vavahduttava matka Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin juurille. Teoksen luettuaan herää raivokas halu ottaa asioista selvää ja tutustua tuon kyynelmeriä imeneen maankamaran historiaan.
Susan Abulhawa (s. 1967) on uuden polven palestiinalainen, joka teini-ikäisenä muutti Yhdysvaltoihin ja loi myöhemmin uraa biolääketieteen saralla. Hänen vanhempansa olivat kuuden päivän sodan pakolaisiksi ajamia palestiinalaisia, ja koko Palestiinan kansan murheellinen tilanne pysyi aina lähellä Abulhawan sydäntä. Vuonna 2001 hän perusti Playgrounds for Palestine -järjestön, joka auttaa palestiinalaislapsia.
Vierailtuaan itse Jeninissä vuonna 2002 ja kohdattuaan pakolaisleirin, jonka väkivaltainen isku oli totaalisesti murskannut, Abulhawa koki, että hänen oli pakko kirjoittaa romaani palestiinalaisista. Leirin hirveydet ja vastapainona ihmisten rohkeus ja syvä humaanisuus toimivat kirjailijalle suurena inspiraation lähteenä. Näin syntyi tämä harvinaislaatuisen koskettava, englanniksi kirjoitettu romaani unohdetuista palestiinalaiskohtaloista.
Ensin Jeninin aamut julkaistiin pienkustantamon aloitteesta nimellä The Scar of David (Journey Publications 2006). Vasta myöhemmin, kun Bloomsbury kiinnostui romaanista ja julkaisi sen tänä vuonna uudelleen editoituna, teos saavutti suuren maailman suosion. Nyt romaani on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, ja muun muassa Norjassa se on noussut listaykköseksi.
Romaani kertoo kuuden vuosikymmenen ajalta neljän sukupolven tarinan. Historiallinen kehyskertomus on todellinen, konfliktit ovat todellisia, maisema olemassa oleva ja tunteet taatusti tosia. Osa romaanista, kuten luku orpokodissa elämisestä, on suoraan Abulhawan omaa kokemusta. Muutoin tarinat ovat kuultuja ja luettuja ja henkilöt fiktiivisiä: Abulhawa on antanut uutiskuvissa näkyville kasvoille nimet ja sielun.
Romaanin päähenkilö on Amal, tyttö, joka elää palestiinalaisen lapsen ja nuoren arkea. Elämään kuuluvat niin ilo, leikki ja rakas perhe kuin suuret, äkilliset ja yllättävät tragediatkin, jotka jättävät jäljet loppuiäksi. Perheen äiti, villi beduiinityttö Dalia, kokee valtavan menetyksen, kun Amalin pieni vauvaveli Ismael katoaa matkalla pakolaisleirille. Ismaelin ja Yusufin, Amalin toisen veljen, välinen jännite luo romaanin vahvan sivukertomuksen, kun ilmenee, että Ismael kaapattiin israelilaisperheeseen ja nimettiin uudelleen Davidiksi. Myöhemmin veljet tapaavat, kumpikin omalla puolellaan, saman veren mutta eri maan edustajina.
Kerronta elää ja vihjailee
Daliaan on ihastunut myös Hasanin ystävä Darwis, joka kosinnan hetkellä itkee salaa toisaalla. Avioliiton jälkeen Basima-anoppi tajuaa Dalian periksi antamattoman luonteen hyvät puolet, kun taas Darwis ymmärtää antaa ystävälleen onnen oikeutuksen. Tältä pohjalta olisi hyvä ponnistaa kohti mukavaa tulevaisuutta – mutta siionistisotilaiden saapuminen muuttaa kaiken.
Juutalaisia lipuu maahan laivalasteittain, ja he ovat päättäneet ottaa alueen omakseen. Vuonna 1948 nakba eli hyökkäykset kylään alkavat, ja pienen Yusuf-pojan ja vielä pienemmän Ismaelin äiti Dalia menettää pommituksissa kahta lukuun ottamatta kaikki sisaruksensa, isänsä ja suuren joukon ystäviä. Alkaa pitkä ja murheellinen matka pakolaisleirille. Perille päästessään Dalia on menettänyt vielä lisää, sillä Ismael on kadonnut jäljettömiin.
Jeninissä telttakylä kohoaa ja muuttuu lopulta savimajakyläksi. Yahua-isoisän sydän ei saa rauhaa kotikylän kaipuulta, ja vanha mies tekee henkensä uhalla retkiä palaten taskut täynnä taateleita ja tuoreita hedelmiä. Yhdeltä matkaltaan hän ei enää palaa. Vuonna 1955 syntyy Amal, ja Dalia vaihtaa mustan kaavun, jota hän on käyttänyt Ismaelin katoamisesta saakka, valkoiseen.
Susan Abulhawan kerronta on äärettömän elävää: Palestiinan kulttuuri hehkuu ja traditio kukoistaa. Allahia rukoillaan, eikä vaikeimmalla hetkelläkään hylätä, ja islamilainen uskontoperinne esitetään kauniissa, syvällisessä ja rakkaudellisessa sävyssä. Perheiden kokemat suuret menetykset yhdistävät pakolaiskyläläisiä, toista autetaan ja toisen surua ymmärretään.
Vahvat, lähes loputtomiin kestävät naiset toimivat tukipilareina, kunnes kaikki on yksinkertaisesti liikaa. Yksi teoksen mieleen jäävimmistä sivujuonista on Dalian muuntuminen tuittupäästä nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, jonka menetykset lopulta lannistavat niin, että mielen terveys katoaa kaukaisille maille.
Kerronta kuvailee sekä sisäistä että ulkoista. Amal vertailee äitiään ja tätiään näin:
”Äidin kauneus oli hienoa ja saavuttamatonta, se vaelsi yksinään hylätyssä linnassa. Khalto Bahiyan kauneus päästi heti luokseen. — Hänen huuliaan syleilivät lempeät poimut, joiden ansiosta hänen kasvonsa näyttivät hymyillessä aukeavan kuin orkidea. Maman kasvojen rypyt olivat kuin kaltereita hänen ihossaan, ja niiden takaa saattoi erottaa jonkin ylvään ja surullisen, joka vaikersi yhä elossa ja ulos kaivaten.”
Elävyyden ohella Abulhawan kerronnan toinen ominaispiirre on vihjailu tulevasta. Romaanissa on kaiken aikaa läsnä sekä menneisyys että tulevaisuus. Amal muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja kertoessaan menneestä hän liikkuu sulavasti ajassa jokaiseen suuntaan. Tuleviin kivuliaisiin tapahtumiin vihjataan tavalla, joka synnyttää kiinnostavia koukkuja. Rakenne luo jännitteen, joka imee intensiiviseen lukukokemukseen.
Kolmas piirre liittyy näkökulmiin. Amal on pääkertoja, ja koko tarina suodattuu hänen kokemustensa, muistojensa ja pelkojensa läpi. Toinen minäkertoja on veli Yusuf. Lisäksi eri luvuissa poiketaan näkökulmaa vaihdellen israelilaisten puolelle, Davidin eli kadonneen Ismaelin uuden perheen pariin. Romaanin yksi ansio onkin se, ettei teos näytä israelilaisia pelkästään kauhistuttavina murhaajina, vaan palestiinalaista näkemystä sivuavat kurkistukset israelilaisten leiriin. Amalin perheellä on myös israelilaisia ystäviä, jotka sanoutuvat irti vihan julmasta kierteestä. Yksittäiset israelilaiset esitetään positiivisessa valossa.
Koston ikuinen, ikävä ketju
Jeninin aamut on syntynyt omien juurien kaipuusta, muinaisen kulttuurin tuhoutumisen tuskasta ja siitä pelosta ja kärsimyksestä, jota Palestiinan kansa on vuosikymmeniä kokenut. Silti romaani ei ole saarnaava. Se on yhden perheen, suvun ja kylän tarina, eikä edes yritä olla objektiivinen, neutraali tai poliittisesti korrekti.
Amal elää lapsuutensa ja nuoruutensa pakolaisleirin arjessa, kunnes aika ajoin autuaskin nuoruuden riemu kokee tyrmäyksen. Erityisesti kaksi asiaa varjostaa hänen elämäänsä loppuun saakka: baban, isän katoaminen kuuden päivän sodan aikana ja ampumakohtaus, jossa Amal saa luodista vatsaansa ikuisen, rumentavan arven. Tämän jälkeen sodan muisto ei koskaan katoa.
Abulhawan romaani taiteilee ansiokkaasti hienovireisessä maailmassa, jossa rinnastuvat pienet, hyvät ja arkiset asiat sekä suuret, mullistavat, kauhua kylvävät tragediat. Jokaisen menetyksen kohdalla Amalin sisällä suru paisuu, mutta vastapainona romaani tarjoaa aina jotakin kaunista ja tunnerikasta paikkaamaan surujen hetkiä.
Vaikka teos on kaikkiaan kammottava kuvaus pienen kansan epätoivosta käsittämättömien julmuuksien armoilla, on taustalla jokin pieni toivonripe. Toivo syntyy rakkaudesta, jonka kuvaus romaanissa on vahvaa ja syvää. Rakkautta ei unohdeta, vaan päinvastoin rakkaus voimistuu, mitä enemmän sitä koetellaan. Amalkin rakastuu, vaikkei uskonut näin koskaan kohdallaan käyvän. Yusuf-veljen ylin rakkaus taas on kaunis Fatima, joka kuvailee palestiinalaisten tunne-elämää Amalille näin:
”Me tunnemme pelkoa siinä missä muut kauhua, koska jatkuvasti meitä kohti osoittavat aseet ovat puuduttaneet meidät. – - Murheemme juuret ovat niin syvällä menetyksessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka silti on sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaalaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal. Sellaista rakkautta voi kokea vain, jos on kokenut niin kalvavaa nälkää että se saa ruumiin syömään itseään öisin. Sellaista tuntee vasta kun elämä on suojellut putoavilta pommeilta tai ruumiin läpi ammutuilta luodeilta. Sellainen rakkaus sukeltaa alastomana kohti äärettömyyttä.”
Totta on, että tämä romaani ja sen aihepiiri ovat monelle länsimaiselle lintukotolaiselle kaukaista etätodellisuutta, ei todellisuutta lainkaan. Vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, teos aukoo silmiä. Esimerkiksi koston kierre on teema, jota ei pysty ymmärtämään, ellei sitä itse läheltä koe. Kuten monessa muussakin maailman konfliktitilanteessa, myös palestiinalaisten ja israelilaisten toimintaa leimaa sukupolvia piinaava koston kaipuu:
”Maaliskuun 20. päivänä itsemurhapommittaja oli tappanut seitsemän israelilaista Galileassa kostoksi siitä, että Israel oli tappanut kolmekymmentäyksi palestiinalaista 12. maaliskuuta kostoksi siitä, että palestiinalaiset olivat tappaneet yksitoista israelilaista 11. maaliskuuta, mikä oli kosto siitä, että Israel oli tappanut neljäkymmentä palestiinalaista 8. maaliskuuta, ja niin edelleen ja niin edelleen.”
Myös juutalaisten menneisyys keskitysleireillä on teoksessa esillä. Nuori Amal ja hänen perheensä eivät pysty ymmärtämään, miksi kauhujen leireiltä selvinneet juutalaiset tahtovat nyt tehdä samat pahat teot edelleen palestiinalaisille. Abulhawa on itse kertonut olevansa sitä mieltä, että palestiinalaiset joutuivat maksumiehiksi juutalaisten joukkotuholle.
Lukijan on helppo välittää romaanin aidoista, sympaattisista hahmoista. Siksi eläytyminen tilanteisiin on erityisen tuskallista. Yusuf-veljen maailman romahtaminen on käsin kosketeltavaa niin Amalille kuin lukijallekin:
”Puhelimen välitykselläkin hänen äänensä tuska olisi voinut särkeä taivaan. Kävellessäni voin vieläkin kuulla, miten se hajottaa tuulen. — Kuulin, kuinka hänen äänensä pohjalla kasvoi hiljainen vihan ulvonta, kun epätoivo ja raivo alkoivat tiivistyä päättäväisyydeksi. Hän vannoi kostoa, lupasi leikata niiltä kurkut auki kuin sioilta. Hän hakkasi päätään seinään antamatta armoa itselleen, puhelin yhä korvallaan, yhä kiroten. Yhä itkien – kuolevan sielun valitusta.”
Jeninin aamut on erityislaatuisen tunnepitoinen romaani, joka esittelemiensä sukupolvien ja voimakkuutensa myötä kasvaa lähes eepokseksi. Romaaniinsa inspiraatiota ja innostusta palestiinalaistutkija Edward Saidilta sekä akateemikko Hanan Ashrawilta saanut Susan Abulhawa on onnistunut tavoittamaan jotakin olennaista: hän ei tuomitse, vaan päästää lukijan elämään tilanteet itse, niiden kaikessa kauneudessa ja kauheudessa.
Siru Vallealavalleala.siru@gmail.com
Ei kommentteja.