Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pirunkuvia päivänvalossa

Niina Holm, 17.5.2010
Susanna Taivalsalmi: Kirjallinen pelonteko s., Robustos 2010

Susanna Taivalsalmi kirjoittaa toisessa runokokoelmassaan herkästi peloista ja painajaisista, päivän kauhunäyistä ja toiveista mutta myös yön pimeistä aarteista. Taivalsalmi tekee Kirjallisessa pelonteossaan kauhukuvista selvää. Mutta tuleeko hän runojensa sivutuotteena maalanneeksi piruja seinille?

Tamperelaisen Taivalsalmen (s. 1982) ensimmäinen runokokoelma Pieni verenkuva voitti Kaarinan runokilpailun vuonna 2007. Aistillisessa esikoisessaan runoilija käsitteli ruumiillisuutta Raamatusta lainatuin kuvin ja pujahti Ihmemaan Liisan hahmoon kuvatessaan, mitä on olla mieskirjailijan muusa. Vaikka kokoelman runoissa oli parhaimmillaan väkevää intensiteettiä, teoksen loppupuolella tekstit uupuivat selittelemään.

Kirjallinen pelonteko ei ole parasta Taivalsalmea. Runoissa on ajatusta, mutta ilmaisu laimenee paikoin latteaksi aforistisuudeksi. Mutta on Taivalsalmi sikäli lupaava ja vahvimmillaan rohkea runoilija, että kokoelmaa on helppo suositella.

”Kaikki pelottava ei asu pimeässä”, Taivalsalmi kirjoittaa uutuudessaan ja havainnoi, miten pelkoja kirkkaassa päivänvalossakin paetaan ja turrutetaan, piilotellaan ja naamioidaan. Pelko jota ei nimetä muuttaa muotoaan ja kutsuu itseään peitenimillä. Liian usein pelko sekoitetaan rakkauteen.

Isän tyttö

Taivalsalmi kirjoittaa niin arkisista, käsin kosketeltavista epäilyistä kuin vaikeammin hahmotettavista ahdistavista ennakkoaavistuksista. Voiko olla inhimillisempää, alkukantaisempaa tunnetta kuin rakkautta vaille jäämisen pelko? Yksi Taivalsalmen kokoelman keskeisiä teemoja on isä–tytär-suhde, johon punoutuu ihailua, miellyttämisen halua ja tykyttävää tarvetta ravistautua irti.

Runojen naispuolisen puhujan suhde isään on jatkuvaa liikettä lähelle ja pois. Eräässä lapsuusaikaan sijoittuvassa runossa isä kertoo enkeleistä ja vertautuu turvallisuudessaan Isä Jumalaan. Isän kehottava ääni ohjaa tytön olemista ja samaan aikaan sekä tyynnyttää että herättää torjutuksi tulemisen pelon: ”siksi pidän vielä käteni ristissä, käsien välissä sinut,/ aja hiljaa isi, älä aja minua pois”.

Tulee aika jolloin isän kyydissä turvavyö alkaa ensi kertaa hiertää. Tyttö tiedostaa, että irtaantumisen aika on lähellä. ”Kiiltonahkakengät jäävät pieneksi, prinsessan kengät, isän jalat samat aina,/ pitävät jalat ja askeleet”. Kun tyttö löytää oman tiensä, on isän jäätävä.

Mutta pelko pitää lapsen kaltaisena, Taivalsalmi huomaa, vaikka ikää alkaisi jo kertyä. ”Minä ajattelen karhuja, jotka rakastavat palveluksin/ ja halaavat:/ pennuksi, sanon itselleni, tunnen pelokkaan peilikuvani.” Kauhun kohmettama sisäinen lapsi kulkee alati mukana kuin toinen minä.

Rakkauden piiloleikki

Kliseisemmässä runokokoelmassa tehtäisiin matkaa leikinkaltaisesta kulissielämästä kohti aitoa olemista ja peloista ja riippuvuuksista vapautumista. Taivalsalmi sen sijaan toteaa täydellisen vapautumisen inhimillisesti mahdottomaksi. Runon puhuja tietää, ”ettei syvinkään rakkaus poista mielestä ja muistista pimeän pelkoa, susiunia”.

Pieni verenkuva -kokoelmassa runon puhuja etsi kotia aistillisesta rakkaudesta. Ihon ikävä oli yhtä kuin koti-ikävä. Uudessa kokoelmassa seksi tiedetään jo hetken lohduksi, mutta se ei estä kaipaamasta. ”Ennen kuin lähdet, taittelet peiton tiukasti minuun./ Oven kolahdettuakaan en uskalla liikkua vaikka ihoa pistelee./ Olisitpa täällä alla, olisinpa ihollasi kiertyvä, väistämätön.”

Rakkaus on piiloleikki, jossa vuoroin kadotaan, vuoroin kohdataan. ”Luovun koko matkan/ saappaat käsissä, leikimme piilosta, jaloissa villit eläimet,/ jotka eivät pohjoisen savannilla saa unta/ leikitään kotia, jota ei ole.” Leikki on paradoksaalisesti ainoa keino tavoittaa jotain todellista.

Kirjallinen pelonteko päättyy makaaberiin, lähes apokalyptiseen näkyyn, jossa ”puun oksalla istuu vaahteranlehtiin verhoutunut enkeli/ mätäkasvo, värilaulu/ ja kysyy kolikkoa/ —/ Enkeli seuraa minua maan korpeen, muttei ole ihana./ Sytyttää tulen puuhun ja antaa taivaan revetä”. Runon irvokas matkakumppani on mukaelma lapsuuden suojelusenkelistä, josta lähtee selvä hornan katku.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto