Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Usko tai älä! Outoja tarinoita

Riitta Oittinen, 20.10.2004
Sven Hirn: Kaunotar ja hirviöitä. Kotimaista kulttuurihistoriaa s., Yliopistopaino 2004

Sven Hirn kulkee omia polkujaan. Hän on vuosikymmenien ajan kirjoittanut populaarikulttuurin historiasta ja tuonut esille myös vähemmän tunnettuja julkisia huveja kuten panoptikoneja. Tuore kokoelma Kaunotar ja hirviöitä pysyttelee Hirnille tutuissa aihepiireissä. Sitä on vaikea luokitella, koska kirjoitukset liikkuvat jossain journalistiikan, historiankirjoituksen ja tarinankertomisen välillä.

Saatesanoissaan Hirn toteaa: ”tuntuu siltä että poikkeavat yksilöt eivät ainoastaan aiheuta turmiota, vaan saattavat jopa viedä kehitystä eteenpäin”. Historiankirjoitus ei ole ollut nostamassa kirjassa esiteltyjä erikoisia henkilöitä kansakunnan kaapin päälle, eivätkä he ole sinne olleet pyrkimässäkään. Aikanaan osa Hirnin käsittelemistä henkilöistä on kuitenkin suhtautunut toimintaansa hyvinkin kunnianhimoisesti, ja jotkut ovat olleet jopa sensaatiota. Jonkinlainen sensationalismi elää Hirnilläkin, kenties osin siksi, että hän enemmän kertoo ja kirjaa kuin analysoi.

Näkyväksi tekemistä – mutta miten?

Valtaosa teksteistä on ilmestynyt ruotsiksi sanomalehdissä jo vuosikymmeniä sitten. Se, ettei kirjan nimi Kaunotar ja hirviöitä. Kotimaista kulttuurihistoriaa täysin vastaa sisältöä, kielii osaltaan näiden samoihin kansiin koottujen tekstien määrittelyn hankaluudesta; eiväthän esimerkiksi kaikki käsittelyssä olevat henkilöt edes asuneet tai vaikuttaneet vain kotimaamme rajojen sisällä.

Kirjaa lukiessa herää monenlaisia tunteita. Hirnistä välittyy vilpitön kertomisen into ja löytämisen ilo, kun hän tekee näkyväksi sellaisia persoonallisuuksia ja tapahtumia, jotka nationalistinen historiankirjoitus on sivuuttanut. Jutusteleva ote sopiikin parhaiten erilaisiin suuruudenhulluihin tai hilpeyttä herättäviin hankkeisiin – ja selkeisiin huijareihin tai seikkailijoihin.

Kuvaus keisarinna Annan Nevan jäälle talvella 1739-1740 pystyttämästä valtavasta jäälinnasta on henkeäsalpaava. Hauska puolestaan on kirjoitus varhaisista ammattijuoksijoista, joista alalla pitkään olleen Carl Gieserin mainostettiin etenevän etu- ja takaperin. Samaan innokkaiden yrittäjien sarjaan kuuluvat niin kuumailmapalloilijat kuin veden alla ja päällä operoivat taiteilijat, kuten pitkänmatkan- ja avantouimarit, koskenlaskijat tai omatekoisilla vesisuksilla liikkujat. Osiossa Christian Winster ja hänen kelluva alustansa (”flytmaskin”) Hirn keskittyy vähän sekavasti yhtä paljon Winsterin muihin toilailuihin – kuten juopotteluun, vaimon pahoinpitelyyn ja käräjöintiin – kuin itse kelluvaan keksintöön.

Pienoismuotokuva Kreikassa syntyneestä sanomalehtimiehestä ja matkakirjailijasta Lafcadio Hearnista on kiinnostava. Hearnin kirjoitusten kääntäminen liittyy Hirnin omaan sukuhistoriaan: hänen isoäitinsä Karin Hirn nimittäin ruotsinsi Hearnilta valikoiman Japania käsitteleviä tarinoita otsikolla Exotica (1901). Yrjö Hirn laati samaiseen kirjaan esittelyn Hearnin elämäntyöstä. Exotican jälkeen Hearnin tekstejä ilmestyi suomeksikin, viimeisin niistä Kai Niemisen käännös Kwaidan. Tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1991).

Vastavuoroinen mielenkiinto löytyi kirjeistä, jotka Sven Hirnin isovanhemmat saivat Lafcadio Hearnilta. Niiden perusteella kimonossa viihtyvä Hearn oli Kalevalan suuri ystävä. Hirnin kiireestä tai huolimattomuudesta kertoo, että tämän ujon miehen todetaan menneen ”mulatin kanssa naimisiin” Yhdysvalloissa. Pari sivua myöhemmin Hearn on kuitenkin jo assimiloitunut Japaniin ja hankkinut japanilaisen vaimonsa kanssa liudan lapsia. Lukija ei saa tietää minne katosi ”mulatti” (sic), – tämän nimeäkään Hirn ei kerro.

Kuten edellä olevasta huomaa, lyhyen käsittelyn vuoksi kohteista on vaarana tulla amerikkalaisen Ripleyn ”Usko tai älä” – sarjakuvien henkisiä karikatyyrejä. Hirnin kirjoituksista tosin ilmenee, miten ”toisia” on haluttu kesyttää, hallita tai käyttää taloudellisesti hyväksi. Ongelmallista on kuitenkin se, miten Hirn tarkastelee ihmisiä, jotka ovat tulleet luokitelluiksi ”toisiksi” fyysisten tai etnisten ominaisuuksiensa vuoksi. Esimerkiksi kirjoitus synnytykseen kuolleen, ”parrakkaan ja apinamaisen” meksikolaisen Julia Pastranan ja tämän karvaisen lapsen ruumiiden balsamoinnista ja niiden kierrättämisestä näytillä ympäri Saksaa on raaka ja vailla empatiaa, vaikka kirjoittaja ilmeisesti tavoittelee kuivaa toteavuutta. ”Eksoottisen lappalaisen”, kuten jättiläistyttö Stina Kajsan kuljettaminen poronnahkoihin puettuna Berliinin maantieteellisen seuran tarkastettavaksi vuonna 1838 ei myöskään kirvoita Hirniä enemmälti pohtimaan näytösten järjestäjien – saati yleisön – etiikkaa.

”Muuallakin Euroopassa toki oli kääpiöitä hovinarreina ja muita rujoja tai värikkäitä ihmisiä seurustelun piristyksenä”, kommentoi Hirn samassa hengessä Pietari Suuren mieltymyksiä spriihin säilötyistä kaksipäisistä vasikoista tai etiopialaisesta hovinjäsen Hannibalista. Hirnin tyylin vuoksi lukijalle ei aina selviä milloin kyse on aikalaislähteen referoimisesta, milloin kirjoittaja taas esittää oman mielipiteensä tai tulkintansa. Tämä johtaa paikoin siihen, että Hirn tuntuu toistavan impressaarien mentaliteettia, vaikka sanookin yrittävänsä ymmärtää kohteitaan. Vaikka kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta, olisi silti voinut olla hyödyllistä miettiä enemmän määrittelyjä normaalin ja poikkeavan välillä.

Yksi ratkaisu hieman tuhruisen tirkistelyn tunteen vähentämiseksi olisi voinut olla se, että Hirn olisi edes lyhyesti vaikka erillisessä esseessä pohtinut sitä, mitä ”toisiin” suhtautuminen paljastaa ympäröivästä maailmasta. Hirn on toki liittänyt kirjoitusten loppuun viitteitä lähteisiin ja tutkimuksiin, mutta apua tarinoiden sijoittamiseen yleisempään viitekehykseen olisi helposti löytynyt enemmänkin rotua, sukupuolta ja vammaisuutta käsittelevistä tutkimuksista, esimerkiksi kokoomateoksesta Kuokkavieraiden pidot. Historian marginaalista marginaalihistoriaan (1996).

Kirjan neliömäinen muoto ja pehmeät kannet tekevät siitä vaikeasti käsissä pideltävän. Muuten lapsenomainen, kömpelöhköksi tarkoitettu painoasu on onnistunut. Akateemisesta historiankirjoituksesta poiketen Hirnin teoksissa on yleensä paljon kuvia, nyt ne on vanhahtavasti sävytetty ruskeiksi. Kustantajan olisi kuitenkin ulkoasun ohella kannattanut satsata kustannustoimittamiseen, kuten suomenruotsalaisen Hirnin joidenkin ilmaisujen sujuvoittamiseen ja sanajärjestyksen muuttamiseen. Lopun henkilöhakemisto on hyvä palvelu tietoja etsivälle, mutta jossain määrin koominen, sillä tutkimuskohteet ja lainattu kirjallisuus on aakkostettu samaa pötköön tähän tapaan: Chan & Eng, siamil. kaksoset; Colliander, Tito; Omai, tahitilainen; Topelius, Zachris; Venus, hottentottinainen; Vesvrotte, parlamenttipres. ja Zopf, uimarivelj.

On myönteistä, jos kirja herättää pohtimaan paradoksia, jonka erilaisuus aiheuttaa: se kauhistuttaa, ärsyttää ja kiehtoo ihmismieltä. Hirnin galleriassa on myös erilaisia eksentrikkoja, joista hän tarjoaa traagisia ja kiinnostaviakin tarinoita. Mukana on hyviä havaintoja ja herkullisia yksityiskohtia. Parhaimmillaan teos antaa ideoita, joita voi kehitellä eteenpäin. Kirjoitusten tietojen varsinainen analysointi jää kuitenkin lukijalle. Hänen maailmankuvastaan riippuu, miellyttävätkö ja riittävätkö tällä tavalla esitetyt elämänkohtalot.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto