Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Teilipyörän paluu

Ville Rauvola, 10.6.2014

Tuon teilauksen jälkeen on oltava vannoutunut fani, että viitsii tarttua uuteen Austeriin.

Paul Austerin uusin teos on puhdasta kuraa. Ellei tekijänä olisi itse pyhä Auster, kirjaa olisi tuskin koskaan julkaistu. Austerin muistelmat ovat kumma sekoelma julkaisukelvotonta kirjeenvaihtoa, elokuvanarratiivien kertausta sekä sisäänpäin kääntynyttä hihitystä. Aineisto lienee loppunut Austerilla kesken, koska tämä uusinkin pannukakku on pelkkä kierrätelmä kirjailijan jo loppuun kuluttamista teemoista”, kirjoitti Juhani Brander Turun Sanomissa 17.4.2014.

En tiedä, onko kyseessä oma perspektiiviharhani, mutta mielestäni murska-arviot ovat yleistyneet. Onhan niillä toki Suomessakin historiansa niin August Ahlqvistin Seitsemän veljeksen kuin Toini Havun Tuntemattoman sotilaan teilauksista lähtien.

Ehkä tämä perspektiiviharha liittyy median murrokseen. Kaikki kuohuttava jaetaan hetkessä sosiaalisessa mediassa, ja kun iso osa tutuista työskentelee kirja-alalla, murska-arvioita ei voi olla huomaamatta. Mutta sama asia pätee kyllä laajemminkin: kaupallinen lehdistö kamppailee tilasta sosiaalisen median kanssa, eivätkä kulttuurijutut muutenkaan ole usein klikkauslistan kärjessä. Pitää huutaa että saa äänensä kuuluviin.

Lukijoiden huomio on herätettävä niin printissä kuin verkossakin, ja lukijoita kiinnostaa yhtä lailla yllättävä jättimenestys kuin täydellinen mahalasku. Kyllä minuakin kutkutti lukea Branderin arvio. Ajattelin, että vihdoinkin joku sanoo suoraan, että Paul Auster on nostettu liian korkean kirjahyllyn päälle.

Austeria itseään suomalaisen maakuntalehden litsari ei paljon hetkauta, mutta entä jos teilauksen kohteena on kotimainen kirjailija?

Kruunun pyöveli

Teilaamisen historiallinen ja konkreettinen merkitys on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”ruhjoa kuolemaantuomitun luut ja asettaa tämä pyörään sidottuna paalun päähän nähtäväksi”.

Se kuvaa varmaankin aika hyvin kirjailijan tunnetta teilausarvion jälkeen, varsinkin jos kyseessä on suuren median julkaisema arvio, kruunun pyövelin suorittama kirjallinen teloitus. Vaikka kaikki myöntävät, että yksi kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, ammattikriitikoiden kirjoittamat arvostelut vaikuttavat paljon siihen, mitä luetaan – ja mitä ei.

Valtakunnallisista medioista pitkiä kirja-arvosteluja ilmestyy nykyään enää Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä ja Ylen Kirjakerhossa (sekä erikoistuneimmissa julkaisuissa, kuten tässä Kiiltomadossa tai Parnassossa). Maakuntalehdet julkaisevat toki myös kirja-arvioita, mutta yhä useammin sama arvio ilmestyy monen eri sanomalehden kulttuurisivuilla.

Yhä harvempi kirja pääsee siis laajalevikkisen arvion kohteeksi. Tässä tilanteessa arvostelijan ja julkaisevan median tekemillä kirjavalinnoilla on entistä suurempi merkitys. Olisi kiinnostavaa, että kriitikot avaisivat prosessiaan: Miten he valitsevat arvostelemansa kirjat ja mistä syystä? Määrääkö toimituksen esimies arvioitavat kirjat vai valitsevatko kriitikot itse arviointikohteensa?

Viime syksynä Matti Mäkelä arvioi Helsingin Sanomissa Marko Leinon Saasta-trillerin (Teos). Arvostelusta jäi mieleeni kriitikon syvä vastenmielisyys kirjaa kohtaan. Nyt luin arvion uudelleen ja yllätyin: itse asiassa Mäkelä piti kirjaa genressään taitavana, hyvin taustoitettuna ja vetävänä. Arvostelun loppupuolen Mäkelä kuitenkin käytti esittämällä, että Saastan aihe (ihmiskauppa ja lasten hyväksikäyttö) on moraalisesti ja pahaa oloa aiheuttava, eikä sitä olisi sen vuoksi pitänyt ollenkaan kirjoittaa.

Mieleeni oli jäänyt vain arvostelun loppupuoli. Näinhän aivot toimivat – ne poimivat huomiotaherättäviä asioita, kohujuttuja, vahvistavat niitä ja muokkaavat muistia koko ajan. Tunnerekisterissä arvosteluun liittyi mielessäni vahva aversio, ja ehkä siksi aivoni olivat sivuuttaneet arvostelun analyyttisemman osuuden. Jos tämä sama mielikuva on jäänyt monelle muullekin arvostelun lukijalle, se tuskin on houkutellut lukemaan kirjaa.

Miksi Mäkelä halusi arvostella Leinon romaanin, vaikka aiheen synnyttämä vastenmielisyys selvästi syrjäytti kriitikon analyyttisyyden?

Kirjailija ja teatteriohjaaja Ari Wahlsten otti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 12.5.2014 kantaa kirjallisuuskritiikin analyyttisyyteen ja metakritiikin tarpeeseen. Kiinnostava esimerkki teatterikritiikin puolelta kertoi, että Todellisuuden tutkimuskeskus -kollektiivi kirjoitti neljän vuoden ajan Teatteri-lehteen metakritiikkejä teatteriarvosteluista. Wahlstenin mukaan tällainen arvioiden arviointi nosti teatterikritiikkien tasoa.

Tällaiselle kokeilulle olisi tilaa kirjallisuuskritiikinkin puolella. Kritiikin uutisissa muutamia metakritiikkejä onkin julkaistu, mutta sitä lukevat pääasiassa vain alan ammattilaiset. Voisiko jokin yleiskirjallisuuslehti tarttua haasteeseen? Kiiltomato? Parnasso?

Kaksi hiljaisuutta

Kirjallisuuskritiikkiin liittyy kahdenlaista hiljaisuutta.

Ensimmäinen hiljaisuus on se, joka seuraa teilausta. Kaikki julkisuus ei ole hyvää julkisuutta, ei ainakaan kirjallisuuskritiikissä. Helsingin Sanomien ylistys voi nostaa romaanin yhdessä päivässä täydestä tuntemattomuudesta bestselleriksi – ja murskakritiikki karkottaa lukijat.

Hesarin voimaa voi helposti seurata reaaliajassa pääkaupunkiseudun Helmet-verkkokirjastosta. Kun esimerkiksi Atenan kustantama Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias sai myönteisen arvion Helsingin Sanomissa, Helmetiin tehtiin samana päivänä 200 varausta. Viime syksynä toinen kotimainen kaunokirjallinen teos (sekin Atenan kustantama) sai HS:ssä suunnilleen saman palstatilan, mutta arvostelu oli nuivaakin nuivempi. Uusia varauksia tuli Helmetiin alle kymmenen. Tyrmäys ehkä kiinnostaa lukijoita, mutta ei tyrmäyksen kohde.

En missään tapauksessa esitä, etteikö kielteisiä kritiikkejä saisi kirjoittaa. Ammattimaisen kirjallisuuskritiikin yksi tehtävä on perustellen asemoida arvostelun kohteen merkitystä ja laatua. Arvostelu asettaa kirjaa paikalleen vuoden kirjasadossa ja laajemminkin kirjallisessa kentässä, osana edustamaansa lajia. Ymmärrän myös hyvin sen, että tunnetun kirjailijan uusi kirja on aina uutinen, ja uutinen on myös se, jos teos on floppi.

Peräänkuulutan kuitenkin edelleen valintoja. Jos melko tuntemattoman, pari kirjaa julkaisseen kirjailijan uusi teos murskataan raaja kerrallaan muutaman kappaleen näykkäisyssä, mikä on silloin arvion tarkoitus ja merkitys? Jos kirja on kriitikon mielestä täysin yhdentekevä, muotopuoli tai vastenmielinen, miksi arvostelija edes vaivautui? Kenelle viesti oli tarkoitettu: arvion lukijalle, kirjailijalle vai kustantajalle?

Välillä kriitikko voisi valita hiljaisuuden: ei arvostelua ollenkaan, sillä kyllä sekin asemoi kirjaa kirjallisella pelikentällä, ja viesti menee asianosaisille perille.

Kustantajana voin kertoa, että hiljaisuus myy tasan yhtä monta kirjaa kuin teilauskin. Eli hyvin vähän. Mutta kirjailijalle ero hiljaisuuden ja teilauksen välillä on se, että hiljaisuus ei jää elämään internetiin ikuisiksi ajoiksi. Kun aiemmin eilisen lehti oli jo paperikorissa, nykymaailmassa teilaus pyörii Googlen teilipyörässä ikuisesti kuin korppien nokkima, runneltu ruumis.

Ville Rauvola
Kirjoittaja on Atena Kustannus Oy:n kustantaja.