Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nykyintialaisessa novellikokoelmassa on voimaa

Satu Taskinen, 19.10.2017
Titia Schuurman (toim.): Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta 216 s., Aporia 2016 Kääntäjä(t): Titia Schuurman

Aito huijaus on kokoelma nykyintialaisia novelleja kymmeneltä eri kirjailijalta. Novellit on alun perin kirjoitettu englanniksi ja ne ovat ilmestyneet vuosina 2003–13 lehdissä, antologioissa tai kokoelmissa. Useimmat kirjoittajista elävät tai ovat eläneet myös Intian ulkopuolella.

Kertomukset ovat kuvaamansa yhteiskunnan tavoin värikkäitä ja villejä.

Aito huijaus on kuvaamansa yhteiskunnan tavoin värikäs ja villi. Parin sadan sivun kokonaisuus on pituuteensa nähden hurjan runsas, tiivis tekstipakkaus, jonka kirjavaan henkilögalleriaan ja kuvattuihin tapahtumiin palaa monta kertaa lukemisen jälkeen: muistaa novellien vankeja ja vangittuja, rakastavaisia, palvelijoita, ylhäisöä, lapsia, äitejä, roskien kerääjiä. Miettii arkirealismin rinnalla kulkevaa kohtalonuskoa, myyttistä sielunvaellusta, surrealistista metamorfoosia, monenlaisia eläimiä ja filosofiaa.

Räikeää eriarvoisuutta

Keskeisellä sijalla kokoelman novelleissa on yhteiskunnan räikeä ihmisten eriarvoisuus, jonka valossa on aivan tavallista, että heikommassa asemassa oleville asioita tehdään selväksi esimerkiksi ”kahdella ilmaisuvoimaisella paikalliskielellä: punjabilla ja läimäyksillä”. Ensimmäinen novelli, Tabish Khairin ”Huijaus” meneekin heti ensi riveillä suoraan asiaan:
”Kun metron viileistä, puhtaista sisätiloista noustaan paahteisten katujen savusumuun ja kuumuuteen, kohdataan Jantar Mantarin puoleisen uloskäynnin ulkopuolella pikkuinen Pökäle, joka tarjoaa kengänkiillotusta. Vastaus on ei, koska tuollaisille Pökäleille ei ole aikaa ja koska kengät on oma palveluspoika kiillottanut aamulla jo kaksi kertaa, kerran oma-aloitteisesti ja kerran siksi, että tulos ei tyydyttänyt isäntää.”

Omilleen jätetyt heikoimmat yrittävät sopeutua voimakkaampien eli rikkaampien ihmisten määrittämiin tilanteisiin, keksiä keinoja selviytyä. Kun muu ei auta, huijataan. Eli jos herran kengät ovat puhtaat ja vastaus siksi on ei, niin
 ” [–] pläts: pikku Pökäle on livauttanut kengille ihka oikean pökäleen. Ei mitenkään näkyvästi, mutta mistäpä muualta oikeat pökäleet tulisivat elleivät tuon pojan kaltaisilta pikku Pökäleiltä? Katsoo nyt, saar, Pökäle sanoo, hän puhuu enklantia koska näkee että tässä on sen sortin tyyppi, ei ihan ulkomaalainen, mutta sivistynyt. Katsoo nyt, saar, hän sanoo. Se on likanen.”

Totuus ja todellisuus ovat venyviä käsitteitä

Novellien ihmisryhmät elävät aivan eri todellisuuksissa. Niinpä niiden välisiin suhteisiin kuuluu paljon epäonnistunutta kommunikaatiota, vaikenemista, valehtelua ja epäluottamusta. Aina ei ole tosin helppo sanoa, missä ns. totuus loppuu ja jokin muu alkaa; maailmankuvia kun muovaavat jokaisen omat tarpeet, tavoitteet, näkökulma ja mielikuvitus. Ja jos kaikki tietävät, että todellisuus on venyvä ja vaihtuva, ja huijausta tapahtuu kaikkialla, siitä tulee myös yhteinen pelikenttä. Se ei tarkoita, että kaikilla suinkaan olisi hauskaa. Päinvastoin, kyse on monesti elämästä ja kuolemasta.

Jos kaikki tietävät, että huijausta tapahtuu kaikkialla, siitä tulee myös yhteinen pelikenttä.

Kun muiden vaikeuksien lisäksi väkivaltakin kuuluu säännönmukaisesti osana alempiosaisten kohteluun, ei ole ihme, että toivon katse alkaa siirtyä inhimillisen reaalimaailman ulottumattomiin. Radhika Jahn novellissa ”Norsu ja Maruti” lapselleen parempaa tulevaisuutta toivova raskaana oleva nuori vaimo uskoo värillisten materiaalien avulla keksineensä keinon vaikuttaa tämän ihon väriin.

Vahva usko yliluonnolliseen ei kuitenkaan luonnehdi vain huono-osaisten elämäntapaa. Se on asia, joka yhdistää kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Shahnaz Habibin novellissa ”Aito ja vieraanvarainen varakas päähenkilö ei saa unta, koska hän pelkää menettävänsä kotiapulaisensa Kamlan toiselle emännälle, mistä kehityksestä on ollut löytävinään merkkejä. Yöllä hän miettii karmaa:
”Mahtoiko Jumala rangaista häntä siitä, että hän itse oli alun perin varastanut Kamlan?”

Rakenteet eivät salli muutosta

Usko yliluonnollisen tarjoamiin mahdollisuuksiin kulkee käsi kädessä yhteiskunnan jäykkien rakenteiden kanssa, jotka sallivat muutosta vain huonosti. Novellissa ”Huijaus” kirjoitetaan:
”Rakennusten mainostaulut vaihtuvat, katujen kerjäläiset, mielenosoittajat, jalankulkijat ja autot vaihtuvat. Mutta kaikki muutokset ovat yhtä ja samaa. Aika vain toistaa itseään kerta toisensa jälkeen.”

”Norsu ja Maruti” -novellissa muutosvoima yrittää tulla vallitsevan järjestyksen ulkopuolelta englantilaisten naisten hahmossa. Mutta se ei toimi. Kulttuurien törmääminen on selvä alusta asti.

Huumoria ja herkkyyttä

Monessa kohdin kokoelmaa näkyy ihmisen yritys kestää vaikeita olosuhteita myös huumorin avulla. Sellainen huumori on luonteeltaan pikimustaa. Novellissa ”Aito ja vieraanvarainen” kotiapulaisesta puhutaan kuin arvokkaasta omaisuudesta ja hankalan käsittämättömästä kauppatavarasta. Mikään ei novellin tarinamaailmassa voisi olla luonnollisempaa. Näkökulma toki asettuu apulaisen puolelle naurettavista luksusongelmista kärsivää ja palvelusväkensä kanssa normaaliin kommunikaatioon kykenemätöntä herrasväkeä vastaan.

Huumorista huolimatta monessa novellissa kuitenkin näkyy, että usko parempaan on kovilla ja nujertuminen ja alistuminen lähellä. Maailmankuvissa ei-kyynisyys vaikuttaa silkalta tyhmyydeltä; on normaalia olettaa, etteivät pelisäännöt ja lait käytännössä toimi. Tulevaisuuden suunnittelu ja rakentaminen perustuvat usein kohtalonuskoon tai koodistoon, jota määräävät raha, korruptio ja oveluus. Novellin ”Norsu ja Maruti” nuori parkkivahti unelmoi pääsevänsä itsekin joskus autonkuljettajaksi, ja siinä häntä auttaisi parhaiten kontakti tuon tavoitteen jo saavuttaneisiin:
”Paikoitusalue oli täynnä mahdollisuuksia. Siellä pääsi tekemisiin tärkeiden sahibien ja heidän autonkuljettajiensa kanssa. Kuljettajat olivat oikeita tiedon runsaudensarvia. He tiesivät miten huijataan korttipelissä ja miten viritetään autot syömään vähemmän bensiiniä.”

Kokoelmassa on voimaa. Se kasvattaa lukijaansa.

Mridula Koshyn kaunis ja surullinen rakkaustarina ”Koodawallan rakkaus” erottuu kokoelman muista novelleista vakavuudellaan ja herkkyydellään. Sen kieli on musikaalista, siinä on paljon kielikuvia ja novellin avoin surumielisyys vetoaa voimakkaasti tunteisiin:
”Joka askelella Monan täytyy kantaa paitsi omaa painoaan myös sydämensä painoa. Joka askelella hän kantaa monen vuoden elämättä jääneen elämän painoa. Hän on ollut jo kuusi vuotta viisitoistavuotias. Vilppiä on helpottanut se, että hänellä on tapana syödä nirsoillen.”

Mielikuvituksellisia murtautumisia

Aito huijaus -kokoelman aiemmin tuntemattomien ja raikasäänisten kirjoittajien esittely on tervetullutta vaikkapa maailmantähtien Salman Rushdien ja – parissakin novellissa mainitun! – Arundhati Royn rinnalle. Eri kertojanäänet kuuluvat käännöksessä selvästi ja uskottavina. Erinomainen on myös kääntäjän laatima esipuhe Intian nykykirjallisuuden ja kirjoittajien taustoista, ja loppuun liitetty sanasto on hyvä apu ja oppi lukiessa. Intian valtion moniäänisyys, rinnakkain kulkevat kehitykset, eri ajat, ilmiöt, valtavuus ja ikä totisesti tulevat ilmi. Kuva Intiasta päivittyy ja tarkentuu.

Tunnedramaturgisesti kokoelma kulkee mustasta huumorista sydäntä särkevien kohtalonkuvauksien kautta kohti yliluonnollista ja konkreettisia muodonmuutoksia. Kokoelmassa on voimaa. Se kasvattaa lukijaansa. Toiseksi viimeisessä Philip Johnin novellissa ”Muutos on liian vaisu sana” päähenkilölle Sheilalle kasvaa oikean käden tilalle sakset, joilla hän puolustautuu, kun häntä vastaan hyökätään. Eikä lopulta yhtään enää ihmetytä kun viimeisessä, Manjula Padmanabhanin novellissa ”Syömingit” alku kuuluu:
”Vampyyri asteli New Delhin Indira Gandhi -lentoaseman saapuvien lentojen aulaan hienokseltaan hymyillen.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto