Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Monien tarinaperinteiden Dracula

Virpi Alanen, 27.2.2016
Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula 216 s., SKS 2015

Väitöskirjan Dracula-turismista laatinut folkloristi Tuomas Hovi luo uudessa tietokirjassaan katsauksen fiktion ja historiallisen tiedon eroihin ja kerrostumiin Dracula-tarinaperinteessä. Teos lähtee liikkeelle 1400-luvulla eläneen Vlad Seivästäjän eli Vlad Draculan vaiheista ja häneen liittyvien tarinoiden kansallisista eroista. Hovi selventää Bram Stokerin Dracula-romaanin (1897) historiallista taustaa, oikoo historiantulkinnan väärinkäsityksiä ja esittelee monisyisen Dracula-myytin vaikutusta populaarikulttuuriin.

Kirja alkaa kahdella pitkähköllä luvulla, jotka kuvaavat historiallisia henkilöitä ja keskiajan sotaisaa Eurooppaa. Vaikka ne eivät suurelta osin laisinkaan liity vampyyreihin, aloituslukujen tarjoama taustoitus osoittautuu fiktiivistä Draculaa tarkastelevissa luvuissa tärkeäksi. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on kompositioltaan epätavallinen tietokirja, sillä tekijä joutuu asiaan päästäkseen kuljettamaan kahta varsin erilaista aihetta rinnan.

Vlad Seivästäjää luullaan yleisesti Dracula-hahmon esikuvaksi.

Valakian julma ruhtinas Vlad Seivästäjä oli historiallinen henkilö, Transilvanian vampyyrikreivi Dracula on fiktiivinen henkilö. Molemmille on vuosien saatossa kehkeytynyt omat tarinaperinteensä, jotka populaarikulttuuri ja vampyyriturismi nykyisin vapaasti sekoittaa. Vlad Seivästäjää luullaan yleisesti Dracula-hahmon esikuvaksi. Hovi kuitenkin korostaa kirjassaan, että Vlad Seivästäjä ei ollut Stokerin Draculan esikuva eikä edes kovin tuttu Stokerille. Stoker laati tunnetun hahmonsa monien kansanperinnetarinoiden ja aiemman vampyyrifiktion perusteella. Hovin mukaan Stoker viittaa romaanissaan Vlad Seivästäjään vain parissa kohdassa.

Stokerin Dracula ei ollut ensimmäinen vampyyritarina, sillä vampyyreja oli esiintynyt eurooppalaisessa kaunokirjallisuudessa jo 1700-luvulla, alkaen saksalaisesta runoudesta ja leviten muun muassa Isoon-Britanniaan vahvana goottilaisena tyylivirtauksena. Yksi merkittävimmistä varhaisista vampyyrikirjallisuuden tarinoista on italialaisen John Polidorin The Vampyre (1819), jossa ensi kertaa esiintyy sittemmin suosituksi tullut aatelisvampyyrin hahmo.

Hovi onnistuu valottamaan Draculan hahmon kehitystä kiinnostavasti, kartoittaen minkälaisten käänteiden myötä hahmo on tullut sellaiseksi romanttiseksi ja traagiseksi hahmoksi kuin sen populaarikulttuurista tunnemme. Stokerin Draculan myötä Transilvanian paikkamyytti juurtui pysyvästi turismiin, mediaan ja populaarikulttuuriin. Sen fiktiivinen tarina elää niin vahvasti omaa elämäänsä, että se vaikuttaa ihmisten käsityksiin historiallisesti merkityksellisistä paikoista. Ihmiset haluavat matkustaa Transilvaniaan, koska se on heille fiktiosta tuttu.

Elokuva ja teatteri ovat osaltaan muokanneet vampyyrihahmoa: Christopher Leen ja Bela Lugosin esittämät vampyyrit tunnetaan laajalti. Kreivi Dracula on Sherlock Holmesin jälkeen kaikkien aikojen toiseksi filmatuin elokuvahahmo ja kauhuhahmoista filmatuin. Draculan elokuvallinen alkutaival on kiehtova. Esimerkiksi ohjaaja F.W. Murnau ei saanut Stokerin leskeltä oikeuksia Draculaan, ja niin syntyi merkittävä epävirallinen filmatisointi Nosferatu (1922), jonka taustalla Stokerin vaikutus tuntuu. Nosferatu lisäsi vampyyrikulttuuriin keskeisen uuden piirteen: auringonvalon tuhoisuuden vampyyrille.

Vampyyrihahmon evoluutio historian, kansanperinteen, fiktion ja eri taiteenalojen vuorovaikutuksessa on ainutlaatuinen.

Hovi esittelee kriittiseen sävyyn historioitsijoita, jotka ovat pakonomaisesti ja faktoja selvittämättä pyrkineet löytämään yhteyksiä Vlad Seivästäjän ja fiktiivisen Draculan välille. Ensimmäisen kerran Vlad Seivästäjä ja kreivi Dracula yhdistettiin toisiinsa 1941, kun historioitsija Stephen Csabai väitti Stokerin käyttäneen historiallista hahmoa vampyyrikreivinsä esikuvana.

Tutkijakaksikko Raymond T. McNally ja Radu Florescu julkaisi menestyskirjan In Search of Dracula (1972), jonka sisältämät virheet ja vihjailut vaikuttavat käsityksiin yleisesti edelleen. Outoa kyllä, virheellisestä tieteestä on tullut osa fiktion kehitystä: 1900-luvulla vampyyritietokirjallisuus on osaltaan vahvistanut niitä yhteisiä väärinymmärryksiä, joiden varaan populaari vampyyrihahmo rakentuu. Vampyyrihahmon evoluutio historian, kansanperinnetarinoiden, modernin ajan fiktion ja eri taiteenalojen vuorovaikutuksessa on ainutlaatuinen.

Kriittisyydestään ja faktoja toteavasta luonteestaan huolimatta Hovin tietoteoksessa itsessäänkin on populaarinsävyisiä piirteitä; paikoin se tuntuu vampyyrifaneille suunnatulta, tiettyyn kulttuurin säikeeseen brändätyltä kirjatuotteelta, joka sortuu toisinaan ylimalkaisuuteen. Esimerkiksi Stokerin Draculan kritiikeistä Hovi päätyy toteamaan ympäripyöreästi: ”Dracula sai ilmestyttyään sekalaisia arvioita: osa kritiikeistä oli positiivisia ja osa negatiivisia”.

Myös 1400-luvun hallitsijahistoriaa seivästelemisineen ja muine yksityiskohtaisine kauhunäkyineen Hovi vaikuttaa popularisoivan hieman, mutta pysyy silti historian faktoissa, ja lukijalle käy selväksi, että sitähän se 1400-luku oli: vallankaappauksia, murhia ja panttivankeuksia, eikä ihmisen henkiriepu ollut paljonkaan arvoinen.

Historiallisen tiedon muuntaminen tietokirjallisuudeksi on välillä kielellisesti jähmeää, esimerkiksi sana ’selkeästi’ toistuu tiuhaan ja eräissä asiasisällöissäkin on toisteisuuksia. Kirjaesineenä Maria Mitrusen kauniisti taittama Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on kompakti, miellyttävän kokoinen. Laadukkaat kuvitussivut rytmittävät tietosisältöjä oivallisesti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto