Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rakkaudesta ja muista mahdottomuuksista

Taneli Viljanen, 19.3.2007
Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle s., Teos 2007

Tuomas Timosen toinen runokokoelma Oodi rakkaudelle on rosoinen, häiritsevä ja rankka kirja, synkänhauska sotkuinen kollaasi rakkaudesta ja seksistä, vallasta ja väkivallasta. Teksti ei ole tippaakaan sisäsiistiä eikä hiotun tasalaatuista. Suomen nykyrunouden kentällä se tuntuu raikkaalta ja tervetulleelta huolimatta siitä, ettei se ole läheskään täydellinen, ei kaikilta osiltaan edes kovin onnistunut.

Kokoelman maailmankuva on raadollinen. Ihmissuhteet näyttäytyvät valtapelien, manipulaation ja väkivallan läpitunkemina. Runojen minän suhde ihmisiin ja maailmaan on vaikeuksien ja kompleksien täyttämää: elämä ja ihmissuhteet näyttäytyvät mahdottomina. Tämä mahdottomuus taas kääntyy jatkuvasti traagisesta koomiseen, tai päinvastoin.

Mahdottomuus liittyy myös kirjoittamiseen ja kieleen. Kokoelmassa on useita metalyyrisiä runoja, joissa kaikissa korostuu kirjoittamisen mahdottomuus. Näistä hauskin on runo ”Ohjeita runoilijalle”, luetteloruno, jossa runoilijaa kehotetaan välttämään varsin monia asioita, esimerkiksi ”listoja, luetteloita ja ohjeita”. Ironia kohdistuu yhtä lailla kliseisiin kuin niiden pakonomaiseen välttelyynkin ja kohoaa lopulta monitulkintaisuudessaan tasolle, jolla kyse ei enää ole vain piikikkäästä vitsistä vaan jostain enemmästä.

Kirjoittaminen ja runous näyttäytyvät teoksessa osana samaa mahdotonta sotkua, jota runominän elämä muutenkin on. Sama näkyy runojen muodossa yleisemminkin. Teema ulottuu runojen yleisestä rosoisuudesta ja tahallisesta viimeistelemättömyydestä aina lauseiden toistuvaan hajoamiseen, kielen murenemiseen, joka sekä ilmaisee maailman murenemista että on sen osa.

Timosen teksti ei ole kovinkaan lyyristä. Kieli on usein tarkoituksellisen yksinkertaista ja hiomattoman oloista. Proosan sijasta draama tuntuu Timosen runojen rakentumisen tavalle läheisemmältä vertailukohdalta. Runot eivät kerro tarinoita, ennemminkin ne ovat draamallisia tilanteita, joissa puhujan rooli korostuu. Yksinkertaisista lauseista muodostuvat runot rakentuvat toiston ja jäntevästi muotoiltujen rakenteiden kautta intensiivisiksi dramaattisiksi monologeiksi.

Kieltä käytetään kuitenkin myös runoudelle ominaisella kohosteisuudella: lauseet katkeilevat kesken, tyylilajit vaihtelevat arvaamatta ja niin edelleen. Välillä esiintyy myös selkeän lyyrisiä elementtejä, parhaimmillaan dramaturgisesti hyvin oivaltavasti käytettyinä. Kun yksinkertaista kieltä hyödyntävästä runosta äkkiä nousee hyvin kaunis ja merkitykseltään lähes käsittämätön lause, vaikutus on hyvin intensiivinen. Kyse on Timosen taidosta rakentaa runojaan, uuden elementin asettamisesta musiikillisesti ja dramaturgisesti oikeaan kohtaan.

Toiston toistuvuus

Toisto on Timosen keskeisimpiä tyylikeinoja; se esiintyy monella eri tavalla ja tasolla, sekä puhtaan muodollisesti että sisällöllisesti tematisoituen. Toiston käyttöä ja sen yhteyttä muuhun temaattiseen ja muodolliseen materiaaliin voidaan tarkastella kahden perusesimerkin avulla.

Toiston ensimmäinen perusrakenne on nähtävissä jo kokoelman avaavassa nimirunossa. Se on luettelomainen sarja lauseita jotka kaikki alkavat samalla rakenteella: ”Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona? / Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista? / Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes / tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?”

Samantapaisia toistuville lauserakenteille luettelomaisesti rakentuvia runoja on kokoelmassa useita. Osa niistä toimii paremmin, osa huonommin. Nimiruno on mielestäni varsin lattea ja yksitasoinen, eikä toistolle rakentuvaan rytmiinkään synny riittävää draivia. Sen sijaan esimerkiksi runot ”Kasvatusohjeita 1 ja 2” ovat mainiolla tavalla häiritsevän koomisia tutkielmia kasvatuksesta ja parisuhteesta. Näissä runoissa rytmi on vaihtelevampi ja toimii hienosti. Toisto tuo runoihin vääjäämättömyyden tuntua ja intensiteettiä, joka on suorassa yhteydessä myös runojen sisältöön. Se luo vaikutelman, että kuvatut käyttäytymismallit jatkuvat yhä uudelleen, toimijoista riippumatta. Myös runojen sävyn tasapainoilu karmivan ja hauskan välillä on ihailtavaa.

Toinen toiston peruskäyttötapa on lauseiden toistaminen sellaisenaan. Tämäkin toimii vaihtelevin tuloksin. Itseäni ärsyttää erityisesti Timosen usein perustelemattomalta ja laiskalta tuntuva tapa aloittaa ja lopettaa runo samaan lauseeseen. Tarkoitus on kaiketi luoda runon muodosta kokonainen ja symmetrinen, mutta lukijalle välittyvä vaikutelma on vain väsynyt ja lattea. Runon draamallinen rakenne lysähtää kasaan ja vesittyy.

Toisaalta myös kokoelman hienoimmassa runossa, pitkässä tekstissä nimeltä ”Myytti (A)”, useat lauseet toistuvat moneen kertaan. Näistä yksi onkin lause ”Kertaan”. Tässä tekstissä taitavasti varioitu toisto, draamallinen rytmi ja toisiinsa sävykkäästi limittyvät tyylilajit luovat äärimmäisen intensiivisen kokonaisuuden, joka tuntuu kertovan kaiken – en tosin tiedä mistä, sillä runon referentiaalinen sisältö jää lopultakin varsin hämäräksi. Runo on ikään kuin Timosen vahvuuksien summa ja samalla kirjan keskus, kulminaatiopiste.

Oodi rakkaudelle on siis lopulta hyvin positiivinen lukukokemus: sen perusote on raikas ja omaperäinen, ja parhaat runot ovat hyvin vaikuttavia. Silti on sanottava, että kokoelmassa on varsin monia runoja, jotka olisin itse jättänyt kokonaisuudesta pois. Timosen tarkoituksellisen hiomattomuuden vaikutelmaan pyrkivä ilmaisu ei toimi silloin, kun ilmaisun kömpelyys tukehduttaa tekstin etenemisen, liikkeen. Lisäksi osa teksteistä jää turhan yksitasoisiksi kertakäyttövitseiksi.

Joka tapauksessa, lopputuloksena: lukekaa tämä kirja. Sitä voi suositella myös niille, jotka eivät varsinaisesti harrasta runoutta mutta osaavat suhtautua siihen ilman suurempia ennakkoluuloja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto